"sairas"

Eli olen nyt ollut poissa kuukauden sairaalasta :) . Niin, mitä minun pitikään kirjoittaa... Täällä uudessa kodissani kaikki on mennyt hyvin, varsinkin kun alkaa tottua kaikkiin rutiineihin ja puuhiin, joita täällä kyllä löytyy.

Olen varsin mutkattomasti tänään ja eilen ja milloin vain "sairas". Se tarkoittaa, että olen hyväksynyt nykyään täysin sen, että kuulun kategoriaan "mielisairas". Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö, ja entäs sitten? No asun palveluasunnossa, käyn säännöllisesti lääkärissä ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, jaan lääkkeet dosettiin joka keskiviikko, nielen sen 7 pilleriä iltaisin ja 3 aamuisin, sekä saan määräaikaista sairaseläkettä enkä opiskele missään. Nuo kaikki ovat minulle tänä päivänä täysin itsestäänselvyyksiä ja olen "tottunut" siihen.

Tietysti haluaisin tulevaisuudessa opiskelemaan, mutta en tiedä, onko sen aika ensi vuonna vai sitä seuraavana. Aion kuitenkin tänä talvena jo lukea pääsykokeisiin :).

Runo

Parantua.

Sanoinkuvaamattoman laaja käsite.

Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Se on vaikeaa, mutta en aio luovuttaa.



Olen melkein tappanut itseni,

vaarallinen itselleni.

Rakastaa kuitenkin,

niin suunnattoman paljon,

vaikka olenkin yksi iso virhe.

Iso hali minulle itseltäni.



Odotin.

Odotin.

Aina vain odotin.

Milloin pääsen pois sairaalasta?

Viimein sekin päivä koitti. :)

POIS SAIRAALASTA!!

Eli asia on näin miten otsikko kertoo :) !!! Olen niin iloinen. Tulihan sairaalassa oltua melkein vuosi, mutta nyt tulevana tiistaina kaikki on ohi! Pääsen muuttamaan ns. "tukiasuntoon", mutta en täällä viitsi paljastaa sen varsinaista nimeä. Odotan innolla!

Viime päivät ovat olleet täynnä puuhaa :) Tätäkö se normaali sairaalan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Olihan sairaalassa ne hyvätkin puolensa, mm yhteisöllisyys ja mukavat hoitajat ja erilaiset ryhmät. Mutta mikään ei voita sairaalan ulkopuolista elämää!

Asiaa lihavuudesta

Aika usein huomaa erityisesti mielenterveysblogeissa, että siellä ihannoidaan "romanttisen" ja "dramaattisen" laihaa vartaloa. Mutta totuushan on ihan erilainen; todellisuudessa useimpiin psyykkisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet lihottavat. Ainakin ne lisäävät ruokahalua.

Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..

Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."

Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.

Kuulumisia :)

Mitä minulle nyt kuuluu?

Haaveilen, haaveita ei saa unohtaa. Haaveilen sairaalasta kotiin pääsystä, tulevaisuuden opiskelupaikasta (johon ajattelin pyrkiä; se tulee olemaan kyllä vaikeaa, mutta en luovuta). Haaveilen lapsuuden aikaisen sekä lukiosta tuttujen rakkaiden ystävieni näkemisestä :) ..

Vähän aikaa sitten halusin vielä kuolla, mutta nyt haluan ELÄÄ. Elää normaalin nuoren naisen elämää, sitten kun pääsen pois sairaalasta. Kukaan ei voi lannistaa minun haaveitani.

Olen vieläkin osastolla. Täällä päivät kuluvat pääsääntöisesti hitaasti, mutta joitakin poikkeuksiakin on. Eilen esimerkiksi kävimme katsomassa hienoa taidenäyttelyä taidemuseossa :). Se oli kivaa. Osastolla tykkäämme myös pelata erilaisia lautapelejä, kuten Aliasta tai Trivial Pursuitia.  Itse myös pidän piirtämisestä ja piirränkin täällä melko ahkerasti. Osastolla on myös lisäksi erilaisia ryhmiä, kuten kuvataide- toiminta- ja musiikkiterapia ryhmät sekä ulkoiluryhmä. Ja joka maanantai, keskiviikko ja lauantai on saunailta.  Minulta tänään poistettiin ulkoilurajoitukset; olen tarpeeksi hyväkuntoinen ulkoilemaan yksin sairaala-alueella :) ! Lomaakin sain lauantaista maanantaihin!

Pakko-oireeni ja pakkoajatukset ovat kuitenkin lisääntyneet räjähdysmäisesti ja se uuvuttaa minut ihan loppuun. Kukaan "terve" ei voi ymmärtää minun pakko-oireista mieltäni ja elämääni. Mutta sentään psykoosioireet ovat nyt vähemmällä. Onneksi.

Pakko-oireisen päivä

Herään aamulla. Sitten NE ajatukset tulevat mieleeni, pyörittelen erästä (tarpeetonta) muistoa ajatuksissani, en pääse siitä irti. Syön aamupalaa osastolla, katseeni tuijottaa tarjottimella olevaa ruoka-annosta ja mieleni pyörittää SITÄ muistoa yltä ja alta, ei jätä minua rauhaan. Potilastoverit sanovat minua hiljaiseksi; no ei ihmekään kun pakkoajatukset ovat vallanneet kaikki ajatukseni, en pysty keskittymään muuhun.


Aamupäivällä menen aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Uni on pelastus; vapaudun pakkoajatuksista ja niitä seuraavasta syyllisyydentunnosta. Yhdeksältä hoitaja tulee kysymään, että osallistunko aamuryhmään. Kieltäydyn ja haluan palata takaisin unen autuuteen. Nukun sitten vielä vähän alle tunnin ja nousen ylös. Heti kun herään, pakkoajatukset taas "hyökkäävät" ja ne kieltävät minua ajattelemasta muuta kuin sitä "muistoa", jonka olen jo pyöritellyt yltä ja alta äärettömän monta kertaa. En ansaitsisi siitä koituvaa huonoa oloa tai syyllisyyttä. Kun taas pakkoajatukseni sanovat, että ansaitsen sen. Minun on PAKKO ajatella sitä, varmuuden vuoksi. Että menivätkö asiat niin kuin muistan.


Ajattelen koko ajan sitä muistoa, en jaksaisi eikä muiden mielestä tarvitsisikaan. Lähden 2 hoitajan ja muutaman potilaan kanssa kävelylle, lasken portaita aina kolmeen ja sen jälkeen askeleita aina kolmen sarjassa. On sanomattakin selvää, että seuranani on myöskin ne uuvuttavat pakkoajatukset. En pääse niistä irti. Kävelen porukassa polkua, joka kiertelee järvenrannassa. Kehoni on läsnä tilanteessa, mutta mieleni ovat vallanneet pakkoajatukseni ja valtava pakko-oireinen syyllisyys. En jaksa.


Kävelylenkin jälkeen osastolla syödään lounasta. Menen sen jälkeen istumaan tietokoneen ääreen ja selailen nettiä.Tunnen syyllisyyttä nähdessäni lööpit, jotka kertovat murhaajista. Pakko-oireet voivat joskus olla näinkin järjettömiä ja jopa psykoottisia. En nimittäin ole murhaaja. Yllätys yllätys.. Pakkoajatukset päässäni villiintyvät kuitenkin lööpeistä, eivätkä usko järjen ääntä. Olen täysin ajatuksieni armoilla, jotka käskevät minun satuttavan itseäni rangaistukseksi SIITÄ muistosta. Kukaan ei kuitenkaan tuomitse minua MUISTON tapahtumista, joten turha minun on itse rangaista itseäni. Silti mieleni käy pakko-oireisesti MUISTOA läpi yhä uudelleen, ettei mitään jäisi muistamatta. Siihen ei mikään järkipuhe näytä tepsivän.


Iltapäivästä menen uudestaan kävelylle, kierrän koko sairaala-alueen ympäri 2 kertaa. Pakko-ajatukseni eivät hellitä. En jaksa enää.


Lenkin jälkeen kävelen sairaalahuoneeseeni, lasken kolmeen askeleideni tahdissa. Viimeisenä mainittu pakko-oire on kuitenkin melko harmiton.


Lenkin jälkeen syön päivällistä ja menen takaisin koneelle. Haluan olla yksin, koska voin uppoutua kenenkään häiritsemättä pakko-oireiseen ajatusmaailmaan. Minun on pakko, vaikka en todellakaan haluaisi omistaa aikaa pakko-oireiselle häiriölle. Mutta samalla mieleni sanoo, että ansaitsen kaiken sen.


Nyt on ilta. Olen elänyt koko raskaan ja vaikean päiväni omistettuna pakko-oireille ja pakkoajatuksille. Ne eivät luovuta. Odotan iltalääkkeiden ottamisaikaa klo 19.30. Lääkkeiden ottamisesta kuluu noin tunti ja sitten tunnen oloni niin väsyneeksi, että voin mennä nukkumaan. Ihana uni tulee ja vie pakkoajatukseni mennessään.


Ehkä tästä tekstistä tulee ilmi, kuinka raskas pakko-oireinen häiriö voi olla. Minulla se on vieläpä vaikea-asteisena.


En jaksaisi enää, mutta minun täytyy.

runoja

Lentoon!
Sinä kuvittelet minut.
Kasvatat minulle siivet
ja silmät,
joilla voin nähdä kaiken.

Yliannostus,
silloin ihan sekaisin.
Anteeksi,
silmäsi kyyneleissä.
Muistoja.

Haluaisin muistaa.
Mieleni kuitenkin suojelee minua,
muistamiselta.
Vierihoito, sähköhoito.

Unelmia ja haaveita

Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka käytännössä tarkoittaa skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoitusta. Tämä painava diagnoosi on raskasta kantaa, mutta päivä päivältä tulee yhä helpommaksi. Ainakin niin toivon. Monet samasta sairaudesta kärsivät ovat erilaisilla eläkkeillä eivätkä koskaan tule palaamaan takaisin työ- tai opiskeluelämään. Lähipiirini uskoo minulle käyvän samoin. Se näkyy heidän puheissa ja eleissä, kun minä kerron unelmistani esimerkiksi opiskelujen suhteen. Lääkärikin on ilmiselvästi samoilla linjoilla.

Unelmani on joskus päästä lääkikseen. Se olisi kuulemma liian stressaavaa minulle-- sekä koulutus että työelämä sitten kun valmistuu. Kuulemma kaikkiin kouluihin, jotka minua kiinnostavat (lääkis, bioteknologia), hakeminenkin on muka liian stressaavaa. Kuitenkin minä tiedän itseäni koskevat asiat parhaiten. Ei ole muiden asia päättää mitä teen "isona". Minusta tuntuu, että olen läheisteni mielestä se mielenterveysongelmainen, joka antaa sairautensa vallata koko loppuelämäänsä joko luonnolliseen kuolemaan tai itsemurhaan saakka.

Kun saan vain sairauteni tasapainoon, olen samalla viivalla "normaalien" ihmisten kanssa. Eikä kukaan sitä estä. Saan tavoitella unelmieni kuin ihan kuka tahansakin ilman mielisairauden antamaa "leimaa".

Vaikka sanoinkin, että lähipiirini ei suhtaudu kannustavasti unelmini tavoitteluun, rakastan heitä silti paljon <3 

En tajua

Miksi tervettä minua pidetään osastolla?? Vien vaan turhaa jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan..

No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)

En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.

Zombie

Kuljen kumarassa huonoryhtisenä suu auki ja kuolaa valuen. Painoni luhistaa minua kasaan, olen lihonut puolenvuoden aikana 20 kiloa. Tuijotan silmät lasittuneina eteenpäin hymyttömänä.

Sellainen olen. Lääkkeillä tehty zombieksi.

Toisaalta, elämäni on nyt aika mukavaa kaikesta huolimatta.

Apua

En ole se, miksikä te minua luulette.
Iloinen.

Huudan apua,
naamioni tukehduttaa minut.

Ainoa syy

Ainoat syyt, joiden takia elän, ovat äitiini (sekä perheeseeni) ja poikaystävääni kohtaan tuntemani rakkaus. Muuten en jaksaisi. Tuntuu toivottomalta.

Mietteitä

Nyt menee hiukan huonommin. Väsymys ja pakko-oireet sekä pelot hallitsevat elämääni. Diagnoosikseni on määritelty nyt VAIKEA-ASTEINEN ocd eli pakko-oireinen häiriö. En uskalla tehdä juuri mitään.. Kuka 21 vuotta täyttävä tarvitsee äidin tuen ja vieressä kyttäämisen uskaltaakseen käydä suihkussa, syömässä tai pesemässä hampaitaan? Ruoat, joita uskallan syödä, ovat hyvin vähäisiä; liha, maitotuotteet maustamattomana, mansikat, peruna, riisi, leipä, juusto, suklaa, kurkku, paprika, herkkusienet, vaniljajäätelö, vichy-vesi, vesi ja sekahedelmämehu. Tämä rajoittuneisuus vie voimiani.. En myöskään uskalla olla yksin juuri missään eli kulkea esim. bussilla, pestä itseäni suihkussa tai pestä hampaitani.

Väsymykseni on myös hyvin kuluttavaa.. En jaksa kävellä kerralla kuin 500m-1 km, kaupassakäynti vie voimani, kavereita jaksan max.2 tuntia ja pienemmätkin kotityöt vievät voimani. Nukun öisin 12-13 tuntia joiden lisäksi nukun vielä päiväunia tai vähintäänkin makaan uupuneena sängylläni.

Väsynyt

Olen hirveän väsynyt. Lääkäri sanoi, että se ei ole ihme, koska viimeinen puoli vuotta on ollut minulle hyvin raskas. Olen halunnut kuolla, tappaa itseni rangaistukseksi mieleni tuottamista harhoista, joiden en silloin uskonut olevan harhoja.

Lista asioista, joista tietää, että on psyykkisesti sairas (sairaalassa/kotona)

Mistä tietää, että on mielenterveysongelmainen/mielisairas?

Vastaus:

SAIRAALASSA
1. Hihkuu riemusta, kun saa sairaalasta päivän kotilomaa
2. Vetää innoissaan keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa aina, kun pääsee ulos kerran suunnilleen viidessä päivässä..
3. Soittaa äidille/isälle/poikaystävälle vain kuullakseen heidän äänensä.
4. Nousee ylös sängystä vasta hoitajan tullessa suunnilleen kolmatta kertaa potilashuoneen ovelle koputtamaan.
5. Kunto huononee, kun ei tarvitse/voi liikkua juuri ollenkaan sairaalarakennuksen ulkopuolelle..
6. On iloinen kaikista hetkistä, kun ystävät soittavat ja kyselevät kuulumisia/tulevat katsomaan sairaalaan
7. Kun saa vapaakävelyt, se on aivan mahtava tunne :D (=pääsee milloin vain yksikseen ulos)
8. Lihoo puolen vuoden aikana n. 20 kg lääkkeistä (ainakin luulen, että lääkkeet ja liikkumattomuus ovat syypäitä tähän.. :( )

KOTONA

1. On onnellinen, kun voi tehdä kaikkea normaalia (koiran ulkoilutus, kaupassa käynti, bussilla matkustaminen, kaupungilla kävely jne..)
2. Halaa kaikkia perheenjäseniä ja poikaystävää ihan vain siksi, että ei ole nähnyt heitä aikoihin ja rakkaus heitä kohtaan on syvää

harhaluuloista

Harha(luulot) eivät päästä minua otteestaan,

ne maahan minua painaa vaan.

Eivät sallisi minun olemassaoloa,
on oloni melkoisen tukala.

Päiväloma lauantaina, kivaa!

Mitähän kirjoittaisin? Minulla kaikki sujuu paremmin kuin vähään aikaan :). Olen saanut mieleni vapautuksen syyllisyydestä!! Uskon, että tämä "vapautus" pitää, ainakin toivon niin. Olen vieläkin tosin sairaalassa. Pääsen päivälomalle lauantaina (JEE :D ) serkkuni yo-juhliin ja veljeni koulunpäättäjäisiin. Maltan tuskin odottaa, en ole ollut poissa sairaalasta pitkään aikaan nimittäin :D . Osastoelämä on sujunut yli viikon ajan vailla ongelmia :) ja sen vuoksi sain päiväloman.

Anteeksi liika hymiöiden käyttö :D

"Yhteistyökyvyttömänä"

Toissa iltana en suostunut ottamaan lääkkeitäni. Hoitajat yrittivät suostutella, mutta en taipunut. Söin iltapalan ja menin hetkeksi internetiin, ennen kuin palautin läppärini kansliaan ja suuntasin nukkumaan..
No sitten eilen: en saanut mennä ulos edes hoitajan kanssa, koska en ollut yhteistyökykyinen ja noudattanut sopimuksia edellisenä iltana.....HUOH.

No en tästä "viisastunut", vaan yritin eilen iltana piilottaa yhden lääketableteistani ja jättää syömättä. Tiedän; olen tyhmä, mutta kuitenkin.... Hoitaja, joka jakoi lääkkeitä, huomasi temppuni ja käski minua näyttämään käteni paljastaen lääkepiiloni. Söin sitten senkin lääkkeen mukisematta sen enempää, kerran kun olin jäänyt kiinni..

Sitten lääkäri oli määrännyt myöskin, että minun tulee palauttaa tietokoneeni osaston kansliaan joka ilta iltapalaan mennessä. Eilen en palauttanut tietokonettani aikarajaan mennessä, vaan vitkuttelin lähemmäs iltakymmentä tietokoneen ääressä istuen....

No hoitajatpa olivat kirjoittaneet molemmat ylläolevat "tempaukseni" ylös potilastietoihini, enkä tänäänkään päässyt ulos edes hoitajan kanssa, koska en kuulemma ollut ollut eilenkään yhteistyökykyinen..iso HUOH...

Eli olen istunut pian en-edes-muista-kuinka-monta-päivää sisällä.... :( Tällaista elämä täällä sairaalassa on..

Kohta hukun

Tuntuu pahalta. En jaksa. Olen saanut jo yhden rauhoittavan lääketabletin, ehkä se auttaa vähäsen.

Tänään kuitenkin vahdoin osastoa lääkärin määräyksestä johtuen. Toivon, että täällä uudella osastolla saisin kivan omahoitajan. Se jää nähtäväksi, siitä ei ole tietoa vielä. EDIT: sain tietää omahoitajani. Tiedän hänet jo entuudestaan ja hän vaikuttaa mukavalta :).

Kohta näen lääkäriä.

Kohta hukun kyyneliini, joita en osaa itkeä.

Lista

1. Minulla aloitettiin uusi lääke, (Cisordinol), entisten (Leponex) lisäksi.

2. Sain luvan istuksia takapihan keinussa yhdessä kahden hoitajan kanssa, joista toisen tulee olla mies. Se on minun ainoa mahdollisuuteni ulkoilla tässä hetkessä.. En ole ollut ulkona tällä hetkellä viikkoon, kun tuo säädös ei ole ollut voimassa muutakuin tästä päivästä alkaen..

3. Olen koko ajan hoitajien kyttäämisen alaisena... Edes vessaankaan en saa mennä valvomatta. HUOH.

4. Lääkkeeni jauhetaan ja liuotetaan veteen. Hoitajat valvovat vieressä, kun otan lääkecoctailini..

5. Joudun nukkumaan eristyshuoneessa patjalla yöni, koska siellä on kamera, jonka avulla minua valvotaan. Hoitajat ovat toisaalta kivoja, kun antavat minun nukkua pidempään kuin muut potilaat :D.

6. Lomia en saa nyt ollenkaan. :( 

Haava

Olen haava,

olen kyynel vierimässä poskella.

Anna minun elää, 

vaikka en sitä ansaitsisikaan.

Sain masennustestistä 30 pistettä, mikä tarkoittaa vakavaa masennusta. Kuuluu kuulemma osaksi skitsoaffektiiviseen häiriööni :( .

Suljettu, suljetumpi, suljetuin osasto

Eilen menetin lomani, tänään menetin 1 hoitajan kanssa ulkoilu-oikeuden. Meinasin menettää ulkoiluoikeuteni viikonlopuksi kokonaan, mutta pelastin tilanteen pääsemällä kompromissiin lääkärin kanssa niin, että saan ulkoilla 2 hoitajan kanssa.

Jos ei vielä kaikille ole tullut selväksi; olen siis pakkohoidossa.

Huoneeni ratsattiin tänään, minulta vietiin sukkahousut, legginsit, kaulakorut, kännykän laturi ja muovipussit, (tietokoneen laturi oli viety jo aikaisemmin...). En ilahtunut toimenpiteestä.

Kuulemma sairaalassaolon tärkein päämäärä on pitää minut itseni hengissä.
Sairauteni/psykoottisten ajatusten päämäärä on tappaa minut itseni.
En tiedä, kumpi noudattaa totuutta.

Jos hoitajat olisivat suostuneet kanssani pihalle tänä iltana, olisin juossut auton alle.

Tänään hoitajat/lääkäri epäilivät, että olenko jättänyt lääkkeeni syömättä samalla kun vinguin/valitin lääkkeen otosta ja pahasta olosta. Kuulemma sairauteni on iskenyt oikein kunnolla päälleni taas uudestaan ja olen itselleni hengenvaarallinen. He luulevat, että olen oksentanut tai sylkenyt ne pois. Siksi he päättivät, että lääkkeeni murskataan tai jauhetaan, ja että otan ne valvotusti joka ikisen murun. Voin kuitenkin vakuuttaa, että en ole jättänyt lääkkeitäni syömättä, vaikka tekisi kyllä mieli.

Vointi

Parantuu---ei parannu---parantuu---ei parannu jne....

Vointini vaihtelee.

Nyt tunnen olevani paha ja että ansaitsen kuolla. Yritin juonia hoitajan kanssani kävelemään moottoritien reunaan, jotta olisin voinut juosta auton alle helposti, itselleni kostoksi.
Mutta hoitaja varmaan arvasi aikeeni, eikä siksi suostunut kävelemään sinne suuntaan, minne ehdotin..

Kuulemma minulla on psykoottisia ajatuksia. Kerroin tänään lääkärin tapaamisessa, että tapan itseni heti kun pääsen lopullisesti pois sairaalasta. Silloin ei tarvitse enää pelätä lomien peruuntumista itsetuhoisen käytöksen seurauksena, sillä en enää ole sairaalassa :). Hehe.

No arvatkaa mitä kävi? Lääkäri perui viikonloppulomani :( (siksi kun olin hiton rehellinen ajatuksistani....... HUOH)

Ajatukset päässäni yrittävät saada minut tappamaan itseni. Periaatteessa itse en haluaisi kuolla, mutta ajatukset käskevät.

Minun on ollut viime päivinä aika väsähtänyt ja huono olo... Mutta ehkä tämäkin tästä.

Mietteitä

Minusta tuntuu hyvältä. Istun maassa, olen tyyni ja rauhallinen. Elämä on hyvää.


Kaikkea muuta:

(Harha)luulot ahdistavat. Olen paha, paha, paha. Ansaitsisin kuolla. Kuulemma minulla on ylimitoitetut syyllisyydentunteet. Itse en kuitenkaan hahmota sitä, mikä on muiden näkökulmasta totuus.

Pääsen sairaalasta lomalle huomenna. Muuten olisin juossut jo auton alle ulkona kävelyreissujen aikana, mutta halusin pitää lomani. En tahdo menettää lomailu/ulkoiluoikeuksiani. Tahdon huomenna isovanhempieni luokse.

Sitten kun olen palannut isovanhempieni luota, minulla on koko seuraava viikko aikaa tehdä pahaa itselleni. Ansaitsen sen.

Harha, jonka tajusin vasta nyt harhaksi

Ruokavalioni on mennyt viimeisen parin vuoden sisällä entistä rajoittuneempaan suuntaan: ennen pystyin syömään lähes mitä vain, mutta nyt en enää. Nykyään "kiellettyjen" ruoka-aineiden listalla ovat omena, tomaatti, banaani, kaikki muut (mielestäni oudot) vihannekset ja hedelmät, oudot mausteet, hedelmä- ja salmiakkikarkit, jotkut keinotekoisesti jollain aineella makeutetut jutut,  pähkinät, cocacola, muut limsat jne..

Syy, miksi en kyseisiä aineksia pysty syömään, on rehellisesti sanottuna se, että pelkään jonkun ylemmän voiman kostavan minulle saaden aikaan vaarallisen allergisen reaktion. Että tukehtuisin siihen, jos vaikka kurkkuni turpoaa yms. Tajusin vasta nyt, että ei helvetti, tämä on harhaa. Ei ole olemassa ketään juuri minulle pahaa tahtovaa ylempää voimaa, ei todellakaan. Mutta silti minua pelottaa rikkoa harhaisen maailmani tapoja, en uskalla esim. maistaa mitään noista ruoka-aineista. Ehkä täytyy vain haastaa itseni nyt pienin askelin eteenpäin.

Hyvä, että tajusin tämän vihdoin.

Sairaus ja tulevaisuus?

Tänään on vappu. Opiskelijoiden juhla. Koko Facebookin etusivun täyttävät kuvat iloisista opiskelijoista tai ylioppilaista lakit päässään. Teekkarit kastetaan. Opiskelijat avaavat alkoholipullot ja puhaltavat serpentiinit ylleen.

Minä kökötän sairaalassa vailla lomalle pääsy-mahdollisuutta. Istun sängylläni omassa huoneessa ja selailen nettiä. Olen ylioppilas, en muuta. Voisin olla opiskelijoiden joukossa juhlimassa, mutta toisaalta en voi. Sairaus ja lääkärin määräys kieltävät sen. Miksi juuri minä en pääse juhliijoiden mukaan? Epäreilua, mutta sille ei voi nyt mitään.

Missä haluaisin sitten olla opiskelijana? Mieleeni tulevia vaihtoehtoja on monia. Pitkäaikainen haaveammattini on lääkäri. Ensin minun pitäisi kuitenkin saada itseni niin terveeksi, että saisin luettua kunnolla pääsykokeisiin. En halua antaa sairauteni estää sitä, en todellakaan. Lääkäri on haaveammattini numero 1. Toisaalta olen myös kiinnostunut bioteknologiasta. Mutta bioteknologit eivät saa töitä niin helposti kuin haluaisin. Voisin myös opiskella biologiaa aineena, mutta myöskään biologi/biologian opettajatkaan eivät saa töitä helposti.  Osaan myös piirtää ja maalata hyvin. Kävin kuvataidelukion ja valmistuin parhailla mahdollisilla kuvataiteen arvosanoilla. Joten voisin myös harkita kuvataiteen opiskelua. Se olisi kivaa. Hainkin tämän kevään yhteishaussa kuvataideopettajan koulutukseen. Saa nähdä pääsenkö läpi monessa eri karsinnan vaiheissa :D . Katsotaan!

Keskivaikeasti masentunut???

Olen tehnyt joitakin masennustestejä ja ne näyttävät tulokseksi, että olisin muka keskivaikeasti masentunut.. Okei, myönnetään, minulla on itsemurha-ajatuksia, saamattomuutta arkirutiineissani, olen sairaalassa, enkä juuri nyt jaksa ajatella tulevaisuuttani... Toisaalta: en kuitenkaan halua kuolla tai menettää elämäni mahdollisuuksia kaikkeen hyvään, joka olisi vielä saatavillani.

En oikein siis osaa mieltää itseäni masentuneeksi, varsinkaan keskivaikeasti masentuneeksi. Se kuulostaa hurjalta. Ehkä tuo oireilu liittyy pelkästään siihen skitsoaffektiiviseen häiriöön, kukapa tietää..?

Olen pitänyt itseäni aina tosi optimistisena ja elämäniloisena, joten masentuneisuus ei sovi minä-kuvaani ollenkaan..




ainiin,
ps. En saanut lomaa viikonlopuksi... Vappu osastolla, JIPPII... :(

Haluan lomalle/ yksin, poikaystävän, ystävän, äidin tai isän kanssa ulos...

Eli siis, olen ollut täällä aps9-osastolla jo hyvän aikaa. Lääkitystäni (Leponex) on nostettu 300 mg, ja vanha lääkitykseni (Seroquel Prolong sekä Opamox) on purettu pois lääkityslistaltani. Vieroitusoireet Seroquel Prolongista olivat kamalia; säpsähtelin epileptistyyppisesti ja päässä heitti huimaten

Osastolla olen tehnyt sudokuja, kun eräs mukava hoitaja tulosti minulle niitä netistä monta A4-paperillista :) . Sen lisäksi olen katsellut telkkaria, lukenut Aamulehteä, pelannut Skip Boa hoitajan ja potilaan kanssa sekä piirtänyt piirustuslehtiööni :D. Olen myös nukkunut välillä päiväunia ja muutama kaveri on käynyt mua katsomassa täällä.  Poikaystäväni on tulossa tänään kolmelta. Se on mukavaa.

Eniten haluaisin kyllä lomalle/kotiin täältä..Mutta lääkärin mukaan lomatoive ensiviikonopuksi on vähän "turha"...Kuulemma vointini ei salli lomalle päästöä. Yritin saada myös vapaakävelyt, mutta kuulemma tärkein tavoite on pitää minut hengissä, joten lomatoive on vähän kaukainen haave...

Vihata itseäni

Tuo musta pilvi pääni ympärillä kuvaa ikäänkuin ajatuksiani, jotka haluavat tappaa minut itseni. Samaan aikaan pelkään kuolemaa. Ristiriitaista, eikö?

Haluan kotiin

Olen kyllästynyt olemaan sairaalassa. Anoin lomaa täältä viikonlopuksi, mutta läheiseni epäilevät, että olenko lomailukuntoinen tai myöntääkö lääkäri minulle lomaa. Toivotaan parasta :) ! Olen siirtynyt nyt ns. akuuttiosastolta kuntoutusosastolle, mutta silti pakkohoitopäätös on yhäkin voimassa.

Voi kun pääsisin jo pois... Saisin nähdä kavereita tai etenkin poikaystävääni milloin vaan ja missä haluan. Saisin vaikka kävellä pitkin kaupungin katuja, ostaa jotain kaupoista tai käydä kirjastossa. Näkisin perhettäni useammin ja voisin ulkoiluttaa kahta rakasta koiraani.

Psykoottinen

"Potilaalla diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö sekä pakko-oireinen häiriö."

"Tällä hetkellä potilaalla psykoottistasoista oireilua."

"Ajatukset käskevät vahingoittamaan häntä itseään."

"Tunnetta siitä, että oma persoonallisuus on vaihtunut toisen persoonallisuuteen ja ulkoapäin ajatuksia laitetaan päähän."

"Ulkona yrittänyt heittäytyä auton alle sekä yrittänyt osastolla hirttäytyä."

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tunnen jatkuvasti kuulemma epärealistista syyllisyyttä, nimittäin minusta tuntuu, että olen syyllistynyt vakaviin rikoksiin. Tuntuu, että minun kuuluu rankaista itseäni teoistani, vaikka kaikki (psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, äiti, ystävät jne..) sanovat, että en ole tehnyt mitään... En usko. Ainut oikea kohtalo minulle on kuolema. 

Tuntuu, että joku ylempi voima laittaa syyllistäviä ajatuksia päähäni, eivätkä kaikki ajatukset ole omiani (eikä niiden kuulukkaan olla..) sillä ansaitsen tuntea syyllisyyttä ja joku ylempi voima tietää sen. Se ei lopeta, ennen kuin kuolen.

Toisaalta en haluaisi rangaistusta, vaikka minun kuuluukin kärsiä sellainen, sillä saisin ansioni mukaan. En huvikseni yritä tappaa itseäni yms. Luulen kuitenkin, että en elä välttämättä kovinkaan kauan. Kosto ylemmältä voimalta, tukehdun kohta johonkin ruokaan esimerkiksi.

Tuntuu, että elän jossain omassa maailmassani, jonka olemassaolon tajuan vain itse. Muut eivät ole siitä tietoisia. Se maailma oikeuttaa syyllisyyteni, eikä tämän maailman ihmiset tiedä oikeasti syyllisyydestäni mitään. 

Menin juttelemaan tänään hoitajalle noista ajatuksistani ties kuinka monennen kerran, kun minua ahdisti syyllisyyteni... Hoitaja sanoi, että ne ovat psykoosia ja saan jättää ne omaan arvoonsa, heittää pois. Minäkö psykoosissa, en uskoisi.. Toisaalta, onhan diagnoosinani skitsoaffektiivinen häiriö...

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minut asetettiin 30.3.2016 tarkkailuun ja tänään 1.4.2016 minut otettiin pakkohoitoon lomakkeella M3 HOITOONMÄÄRÄÄMISPÄÄTÖS. Olisin halunnut pois sairaalasta, mutta lääkäri ei siihen suostunut. Olen kuulemma psykoottinen ja vaaraksi itselleni. Lääkäri määräsi myös, että olen viikonlopun yli "sisähoidossa", eli en pääse ulos edes hoitajan kanssa. Tunnen siispä "koppiahdistusta". Minulle aloitettiin myös uusi lääke: Leponex. Maanantaina alkaa myös ylläpitosähköhoito ja vaihdan saman päivän iltapäivästä osastoa :). Toivotaan, että noilla kaikilla olisi positiivinen vaikutus tällä hetkellä aika hankalaan vointiini :/ .

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miksi minä sairastuin? Olin hyvä koulussa, kirjoitin LLLEEMC-rivistön ja päätin lukioni keskiarvolla 9,3. Olen hyvästä perheestä ja harrastin 10 vuotta sellonsoittoa ja lauloin kuorossa. Minulla oli/on myös tarpeeksi hyviä ystäviä. 

Sairauteni tosin hiipi ylleni jo lukioiässä, mutta psykoottisista harhaluuloista huolimatta suoriuduin lukiosta mallikkaasti. Vasta lukion jälkeen tuli romahdus. Kohta 21-vuotta täyttävän nuoren naisen kuuluisi parhaillaan olla opiskelija yliopistossa/ ammattikorkeassa ja asua omillaan. Ainakin minun olisi kuulunut täyttää nuo kriteerit, olinhan aina ollut "menestyjä". Päinvastoin; olen ollut vuoden sisään 7 kertaa sairaalassa sekä niiden jaksojen välissä päiväsairaalassa, ja viimeinen yli 2,5 kuukautta kestävä sairaalareissu muuttui lopulta pakkohoidoksi suljetulla.. En ole hyödyksi yhteiskunnalle, vaan lusmuilen pää pipinä Kelan sairauspäivärahalla. MIKSI juuri minä?

Sähköhoito on auttanut!

Ihan todella; itsetuhoisuuteni, masentuneisuuteni ja psykoottiset ajatukseni ovat kadonneet! Minusta kuulemma huomaa valtavan muutoksen aikaisempaan :). Olen iloisempi ja parempituulisempi verrattuna entiseen. Jaksan nyt jopa ajatella tulevaisuutta. Olen hakenut yo-pohjaiseen lähihoitajakouluun ja mietin myös, että hakisin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, sillä rakastan piirtämistä :). Lähihoitajakoulu taas sopisi minulle siksi, että saisin toipua sairaudestani rauhassa opiskellen tutulla paikkakunnalla, minun ei tarvitsisi lukea pääsykokeisiin/muuttaa omilleni enkä menettäisi paikkaani ensikertalaiskiintiössä kun myöhemmin aion hakea lääketieteelliseen :).

Pääsen kotiin sairaalasta torstaina 31.3. hoitoneuvottelun jälkeen :) ja aloitan samalla taas hoitojakson päiväsairaalassa. On kivaa päästä sinne tuttuun ympäristöön, jossa on myös tutut hoitajat :D ja tutut rutiinit/päivärytmi.

Skitsoaffektiivinen häiriö

Sain uuden diagnoosin, jännää. Mielestäni diagnoosi on minulle melkoisen osuva; mielialavaihtelujaksojen lisäksi minulla on ollut psykoottisia oireita, kuten esimerkiksi luulin syyllistyneeni murhan yritykseen ja luulin myös, että persoonallisuus voi vaihtua katsekontaktissa :D ... Näin murhan yrityksestä merkkejä kaikkialla, kuten lehtien otsikoissa ja keskusteluissa eri ihmisten kanssa. Ajattelin myös, että jokin "ylempi voima" yrittää kostaa minulle "murhan yrityksen" ja olin harhaluuloni vallassa ihan poissa tolaltani... Luulin esimerkiksi, että se "voima" yrittää saada lentokoneen tippumaan alas tai saada minut jäämään auton alle tai saada minut tukehtumaan ruokaani. En uskaltanut kertoa (harha)luuloistani kenellekään, sillä luulin, että minut pistetään oitis vankilaan "murhan yrityksestä". Olin siis psyykkisesti melkoisen kovilla hirmuisen kauan aikaa.

Sinnittelin sairauden vallassa koko lukioajan. Hoitavat tahot ja muut ihmiset luulivat minulla olevan pelkän pakko-oireisen häiriön, koska en kertonut psykoottisista oireistani/mielialanvaihtelujaksoistani kenellekään. Siihen pakko-oireiseen häiriöön kokeiltiin sitten kun olin päässyt ylioppilaaksi, paroksetiini-lääkitystä. Paroksetiini kuuluu SSRI-lääkkeiden ryhmään, jota ei saisi missään nimessä kokeilla kaksisuuntaista/skitsoaffektiivista häiriötä sairastaville. Se laukaisi minulla vähintäänkin hypomanian sekä akatisian, ja jouduin sairaalaan. Sairaalassa minulle aloitettiin onneksi myös hypomaniaan tehoava antipsykoottinen lääkehoito ja psykoosioireenikin alkoivat talttua samalla.

Keväällä tajusin psykoosioireideni epärealistisuuden ja epäjärkevyyden keskusteltuani yhden samanlaisia kokemuksia kokeneen ihmisen kanssa päiväsairaalassa, jonne minut oli pistetty sairaalareissuni jälkeen. Parantumiseni alkoi sairaalareissusta ja jatkui päiväsairaalassa. Nyt olen kylläkin taas sairaalassa skitsoaffektiivisen häiriön masennusjakson takia..Minulla oli (epärealistisia) syyllisyydentunteita, jotka kyllä nyt jo hahmotan epärealistisiksi. Sähköhoito on auttanut siihen sekä häivyttänyt masennuksen pois :) ! Aloitekykyni on parantunut huomattavasti ja itsetuhoisuutenikin on kadonnut :D ! Huimaa!

Kuuluu parempaa

Sähköhoito on alkanut tepsiä! Olen kuulemma silminnähden virkeämpi, enkä yritä tappaa itseäni jok' ikinen hetki. Minua ei enää ahdistakaan koko ajan! Jaksan käydä joka päivä suihkussa ja laittaa hiukseni pinnillä kiinni otsani sivulle. Eilen sain lomaa sairaalasta ja jaksoin kierrellä äitini kanssa kaupungilla monta tuntia sekä käydä pitkällä lenkillä koirien kanssa. Loma todellakin virkisti ja minua vähän harmitti palata sen jälkeen takaisin sairaalaan..

Kuulemma jos kaikki ulkoilut menevät hyvin ja täällä sisälläkään en yritä esim. hirttää itseäni kaapin oveen, voin saada pian vapaakävelyt :D!!!Ja niiden jälkeen sairaalasta yölomaa! En aio pilata mahdollisuuksiani saada molempia, en todellakaan! Aion käyttäytyä takuulla "kiltisti". Lupaan sen.

Nyt uusimpana uutena asiana täällä sairaalassa on alettu selvittelemään dissosiatiivisia oireitani. Joskus tuntuu, että en ole läsnä omassa kehossani eli ikään kuin leijun sen yläpuolella, vajoan ylös-tai alaspäin tai joku kehon osani ei tunnu omaltani. Minua on koulukiusattu pahasti aikoinaan, eli dissosiatiiviset oireeni saattaisivat selittyä sillä. Ne usein nimittäin saavat alkunsa jostain traumaattisesta kokemuksesta..

Kuulumisia

Olen saanut sähköhoitoa nyt 8 kertaa ja olen sairaalassa yhäkin. Vielä vähän aikaa sitten olin melkoisen sekaisin. Yritin itsemurhaa milloin yrittämällä ryntäillä autojen alle sairaalan pihalla (kun olin hoitajan kanssa kävelyllä..) tai yrittämällä hirttäytyä kaikkeen mahdolliseen, joka suinkaan tuli pieneen mieleeni.. Nyt vointini on kuitenkin jo parantunut ja olen myös kyllästynyt olemaan täällä sairaalassa. Lääkäri sanoi, että myöntää minulle lomaa, jos en yritä joka välissä tappaa itseäni. Ja jos yritän ryntäillä autojen alle ulkona, menetän myös seuraavan päivän ulkoiluluvat. Olen nyt siis yrittänyt oikein kovasti käyttäytyä "hyvin" ulkoilureissuilla,

Yllä olevassa kuvassa on käteni sähköhoitopäivinä. Valkoisen haavateipin tilalla on ollut kanyyli, minkä kautta laitetaan nukutusaine sekä lihaksia relaksoiva aine.

Dissosiaatiota?

Minulla oli tänään lääkäritapaaminen, jossa oli läsnä minä, lääkäri, psykologi, hoitaja ja pari lääketieteen kandia. Puhuttiin vähän kaikenlaista. Päällimmäiseksi nousi kysymys itsetuhoisuudestani; pystyisinkö kulkemaan ulkona ilman että yrittäisin hypätä auton alle tai hirttää itseni sopivaan kohtaan? Tultiin siihen tulokseen, että en pääse ulos yksin ja jos huomenna kaikki mahdollinen sujuu hyvin, niin pääsen silloin ulos hoitajan kanssa. Lomat ovat vielä kaukainen haave...

Mainitsin myös oudoista tuntemuksistani, jotka ovat ikään kuin sellaisia, että tunnen lähteväni leijailemaan pois ruumiistani joko kohoten ylöspäin tai vajoten alaspäin. Lisäksi joskus joku ruumiinosani ei tunnu omaltani. Lääkärin ja psykologin mukaan nuo ovat oireita dissosiaatiosta. Dissosiatiiviset oireet syntyvät usein jonkun trauman seurauksena. Minä olen ollut pahasti koulukiusattu 11-15-vuotiaana. Se voi ehkä selittää siis dissosiatiiviset oireet.

Sähköhoidosta

Siitä on melkein viikko, kun sain ensimmäisen kerran sähköä, viime maanantaina. Olen saanut sitä yhteensä nyt 3 kertaa. Sähköä annetaan toimenpidepoliklinikalla, se on toisessa rakennuksessa kuin osasto 6, jossa majailen nyt. Sähköön tulee kutsu puhelimitse yleensä n. klo 10-11 aikaan. Sitten minä kävelen hoitajan kanssa sinne ja istumme odotusaulaan odottamaan.

Hoitaja tulee hakemaan minut odotusaluasta. Menemme huoneeseen, jossa on sänky sekä kasa kehon toimintoja mittaavia laitteita. Anestesialääkäri tervehtii minua ja laittaa kiristysmansetin käteeni. Hän etsii sopivan suonen, johon pistää kanyylin. Se nipistää hiukan. Hoitajat kiinnittävät elektrodit rintakehälleni ja päähäni seuratakseen sydän-ja aivosähkökäyriä. Joku laittaa happimaskia kasvoilleni ja käskee hengittelemään syvään. Sitten anestesialääkäri ottaa ruiskun ja laittaa nukutusaineen tulemaan kanyylistä. Hän käskee laskea hitaasti kolmeen. Nukutusaine kirveltää hiukan ja siitä tulee leijuva olo. Sitten tietoisuuteni sammuu.

Samalla kun tietoisuuteni on autuaasti sammunut, lääkäri antaa minulle kunnon sähköiskut. Kouristan symmetrisesti ja puren hampaani yhteen. Minulle on onneksi asetettu suuhuni myös eräänlainen purusuoja, että en vahingossa pure esimerkiksi kieleeni.

Noin vartin kuluttua toimenpiteestä alan heräillä. Hoitajat tarjoavat minulle jotain syötävää väliin jääneen aamupalan tilalle. On jugurttia ja karjalanpiirakkaa, sekä kahvia. Lihakset tuntuvat hiukan kipeiltä, mutta muuten vointini on lähes normaali. Ehkä hiukan väsyttää, mutta ei mitään muuta erityistä mainittavaa.

Eilinen oli kamala päivä

Mitä jos olisin kuollut? Kuinka tyhmä olenkaan ollut. Oikeastaan tyhmä on väärä sana. Tilannetta kuvaisi ennemminkin epätoivoinen. Ulkoiluryhmässä yritin hypätä kolme kertaa auton alle ja sisällä hirttää itseni kaapin oveen. Tämä kaikki eilen. Voimani olivat silloin aivan lopussa, olin väsynyt omaan olotilaani. Tahdoin vain kuolla. Kuolema oli koko ajan mielessäni. Kuinka loppu ihminen voikaan olla, jotta tekee tällaista?

Jouduin näiden tapahtumien seurauksena kahden hoitajan ja lääkärin puhutteluun. Sieltä tuli tiukkaa settiä. He sanoivat, että he eivät voi estää minua kuolemasta, vaikka kuinka haluaisivatkin. Että se on minun oma päätökseni, pysyä hengissä. He pakottivat minut lupaamaan, että en yritä tappaa itseäni viikonlopun aikana. Sanoin, että yritän luvata. Se ei heille riittänyt. He sanoivat, että minun pitää luvata.

Tänään en ole tehnyt itselleni mitään, vaikka vähällä oli. 

Ihan muutama yksityiskohta vielä: Hirttäytyminen sattuu aivan kamalasti. Tuntuu, kuin aivot ja silmät pullistuisivat päästä ja pää räjähtäisi käsiin. Tuskin kukaan haluaa kokea sellaista.

Sähköhoitoon maanantaina!!

Jipii, tuota tietoa olikin jo odotettu :) ! Olen yrittänyt kovasti etsiä kokemuksia sähköhoidosta ympäri ämpäri nettiä, mutta en ole kauheasti löytänyt mitään. Ehkä sähköhoito ei ole Suomessa kauhean yleinen hoitomuoto.

Jutut, jotka jännittävät minua sähköhoitoon liittyen:
-Nukutus
-Kanyylin laittaminen käteen
-Se, että rauhoittavaa lääkettä ei saa ottaa edellisenä päivänä klo 14 jälkeen. Kuinka selviän???

Yksi niistä päivistä osastolla

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joiden tahtoisin kuluvan mahdollisimman nopeasti loppuun. En jaksaisi elää (ainakaan täällä sairaalassa). Ja niitä päiviä on vielä edessä lukematon määrä. Mieltäni kuitenkin lämmittää eilen osastolle saapunut vaaleanpunainen kirje rakkaalta ystävältäni :). Se kirje oli aivan ihana!! Kiitos ♡ (tiedän, että luet tätä blogia.. :D ).

Minulla oli tänään lääkäri ja sain kuulla minulle tehdyistä lääkemuutoksista. Ensinnäkin, sähköhoitoa varten Ketipinor 25mg ja 100mg otettiin pois lääkelistaltani. Se tosin tapahtui jo maanantaina. Sitten tänään sain aivan uutta lääkettä, Bisoprololia. Se on tarkoitettu sydämen nopealyöntisyyden ja korkean verenpaineen hoitoon. Minulla on aihettakin käyttää sitä; leposykkeeni huitelee parhaimmillaan 130:ssä ja verenpaineetkin ovat korkealla. Lääkäri sanoi, että se johtuu sairaudestani. Olen niin ahdistunut, että elimistöni käy ylikierroksilla rauhoittavista lääkkeistä huolimatta.

Eilen mieleni teki kovasti mennä sairaalan lähistöllä kulkevalle moottoritielle. Olisin jäänyt auton alle ja kuollut. Tiedostan, että ajatteluni ei ole tervettä. Kukaan terve ihminen ei halua kuolla. Minusta kuolema tuntuisi kuitenkin helpottavalta, ei tätä samaa paskaa enää ikinä. Mutta sitten minulla ei olisi tulevaisuuttakaan. Minusta ei ikinä tulisi äitiä, vaimoa, bioteknologia/lääkäriä, koiranomistajaa, rivitalossa asujaa yms. Surettaako minua tuon kaiken edessäolevan menetys? En tiedä. Ihan oikeasti, en tiedä.

Jos en pääsisikään sähköhoitoon tai sähköhoito ei auttaisikaan, luultavasti päädyn kuolemaan. Sähköhoito on viimeinen oljenkorteni jatkaa elämää. Mutta kuolemastani: jäähyväiskirje on jo tehty, enää puuttuu kuolinpäivä ja loppuunmietitty ajatus kuolintavastani. Mutta ei siitä sen enempää.

Miltä masennus tuntuu.

Katson kalenterista,

milloin olisi aikani kuolla.

Päiviä päivien perään,

en jaksaisi elää.

Tunteeni haalenneet, 

vaalenneet näkymättömiin.

Ei enää iloa, suruakaan.

Missä hymyni, itkuni on?

Epätoivo,

musertavan raskas harteillani.

Painaa tuhat kiloa,

 murskaa minut alleen.

Minulla ei ole mitään tulevaisuutta, 

minä en ole mitään.

Lääkkeet eivät auta mitään,

mikään ei auta mitään.

Voimani ovat täysin lopussa.

"Voi kai sanoo, että odotan, odotan, odotan, odotan, että tapahtuis jotain."

Rehellisesti sanottuna; hermoni palavat kohta poikki pelkästä jännityksestä. Jännitys siitä, että pääsenkö sähköhoitoon vai en. Sydämeni teki oikein "mukavat" temput aamuisessa EKG:ssä; leposykkeeni oli huikeat 130 ja verenpaineenikin huiteli korkeissa lukemissa! Jippii, no ei todellakaan. Toivottavasti se ei estäisi sähköhoitoon pääsyä... On kai olemassa jotain sykettä ja verenpainetta alentavia lääkkeitä, ainakin niin luulisin. Toisaalta voi olla niin, että kaikki johtui vaan siitä, että jännitin tutkimuksia. Nimittäin eihän se kenestäkään ole mukavaa maata tutkimusalustalla ylävartalo paljaana ja jotain ihmeellisiä johtimia iholla, tai puristava verenpainemittari käsivarressa..

En jaksaisi enää odottaa päätöstä sähköhoidosta. Toisaalta löysin ehkä pienen vihjeen siitä, että ehkä sähköhoito voisi toteutua. Nimittäin en saa enää Ketipinor-nimistä lääkettä aamulla, iltapäivällä ja illalla. Tämä kaikki kuulemma ECT ---eli sähköhoitoa ajatellen.

Mitä tapahtuisi, jos en pääsisikään sähköhoitoon? Ainakin menettäisin kaiken toivoni paranemiseen. Mielialaa tasaava lääkkeeni alkaa vaikuttaa tosi hitaasti, ja en tiedä jaksanko odottaa sen vaikutusta hengissä. Saatan tehdä itsemurhan aika pian.. Minulla todettiin nimittäin kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso...

Sähköhoidon olisi siis syytä alkaa mahdollisimman pikaisesti!

Pelästyin

Olin viime lauantaina vähällä hirttäytyä. Se oli hyvin, hyvin lähellä, ettenkö olisi pudottautunut sängyltäni riippumaan köyden varaan. Köysi oli jo ehtinyt kiristyä kaulani ympärillä ja kuristaa minua, mutta en uskaltanut tehdä viimeistä askelta. Jos olisin tehnyt sen, olisin kuollut tukehtumalla 10-20 minuutissa. Kauhistuttava ajatuskin.

Onneksi en tehnyt sitä. Onneksi olen olemassa.

Itkettää.

Koppiahdistus

Nyt on viikonloppu. Osastolla se tarkoittaa tylsyyden huipentumaa; ei mitään järjestettyä ohjelmaa tai tekemistä. En saa edes ulkoilla yksin ja viikonloppuisin ei ole ulkoiluryhmää, joka tarkoittaa sitä, että potilaat ulkoilevat porukalla hoitajan kanssa. Viikonloppu neljän seinän sisällä, kuulostaako mahtavalta?

Eilen minulta otettiin verikokeita ja sydänfilmi sähköhoitoa varten. Verikoetulokset olivat luultavasti ok, mutta sydänfilmi joudutaan uusimaan maanantaina. Ei nimittäin voi olla totta/normaalia, että sykkeeni olisi oikeasti jotain 120/minuutti.. Lisäksi sydämeni lyönneistä oli kammiolisälyönti joka kolmas. Eli sydämeni päätti näyttää filmissä "parastaan".... Toivottavasti se ei haittaisi sähköhoidon toteutusta. Peukut pystyyn!

Sähköhoitoon!!

Eilen hoitaja kertoi minulle, että ylilääkäri on hyväksynyt sen, että tulen saamaan sähköhoitoa! Olen kuulemma ensimmäisenä jonossa :). Oloni on jokseenkin huojentunut ja helpottunut; minun ei tarvitse kärsiä enää kauaa. Hoitaja tosin muistutti, että sähköhoito ei välttämättä ole tie autuuteen, mutta minuun se luo kuitenkin toivoa. On jokin reitti, jota kulkemalla pääsee pois huonosta olosta, ehkä.


Sähköhoito saattaa alkaa jo ensiviikolla tai sitä seuraavalla. Siihen asti olen kuitenkin tiiviisti osastolla, en pääse lomille itsetuhoisena. Uloskaan en pääse yksin, vaan aina täytyy jonkun toisen olla mukanani.


Jännittääkö minua sähköhoito? No ehkä vähän. Eniten jännittää se, että toimiiko se minulla. Toivotaan niin!

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso

"Auttakaa, en selviä tästä hengissä!" Tekisi mieleni huutaa jokaiselle, joka minua kuuntelee. Paha olo on niin valtava ja itsetuhoisuuteni on uusissa mittakaavoissa. Koitin hirttää itseni jo toistamiseen (en kerro mihin..) ja ulkokävelyllä oli vähällä, ettenkö olisi hypännyt auton alle. Mainitsin hoitajalle, että lähes meinasin yrittää hypätä auton alle ja niin me vaihdoimme sitten kävelyllä puolia; minä reunaan ja hoitaja tien puolelle. Mielessäni kuhisee tapoja vahingoittaa tai tappaa itseni, enkä tiedä, kuinka kauan selviän hengissä... Olen kuitenkin nyt sairaalassa, eli siis turvassa. Päiväni sujuvat jotenkuten 3-5 rauhoittavan lääketabletin avulla. Hoitajan kanssa sovimme, etten ainakaan lähiaikoina mene yksin ulkoilemaan.

Eilen oli lääkäri. Siellä puhuttiin monenlaista. Tapaamisessa oli läsnä minun lisäkseni lääkäri, ylilääkäri, omahoitajani ja sairaanhoitajaharjoittelija. Todettiin, että minulla on nyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso meneillään ja paljon ahdistusta. Lisäksi minulla on raudanpuuteanemia. Tv-4-hormonitasokin on matala, eli siis kilpirauhasen toimintaa kuvaava hormoni. Yleensä sen mataluus tarkoittaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta kuulemma raudanpuuteanemia ja vakava masennus saattavat laskea kyseisen hormonin pitoisuutta veressä. Eli siis minulle aloitettiin rautalääkitys. Sen lisäksi mielialaa tasaavaa lamotrigiini-lääkettä nostetaan lähiaikoina korkeammalle annostukselle. Sen nosto tulee tehdä hitaasti, ettei tule haitallisia reaktioita, kuten ihottumaa.

Eilen hoitaja mainitsi, että sähköhoito voisi auttaa tilanteessani nopeammin kuin lääkkeet. Hän kysyi tänään lääkäriltä, mitä hän olisi mieltä, jos minulle aloitettaisiin sähköhoito. Hoitavan lääkärini pitää kuulemma kuitenkin kysyä ylilääkäriltä, mitä tämä on mieltä. Sen jälkeen päätös vasta voidaan tehdä.. 

Hirttäytymisyritys, joka jäi onneksi kesken. ÄLÄ LUE, jos ahdistut helposti tai triggeroidut yms!!

On ilta. Olen kotilomalla sairaalasta. Minulla on ollut paha olo koko helvetillisen päivän. Kävin illansuussa kaupassa. Suunnitelmani ostaa kaupasta jotain terävää, millä viiltää valtimot tai laskimot auki, ei onnistunut sillä äiti halusi tulla mukaani kauppaan. Miksi halusin viiltää? En tiedä. Tiedän vain sen, että minulla on hyvin paha olo ja se on jatkunut omalla mittapuullani jo todella kauan. Liian kauan. En jaksa enää.


Otan vaaleanpunaisen huivin naulakostani. Googlaan hirttosilmukan teko-ohjeet. Hirttosilmukan teko huiviin onnistuu kolmannella yrityksellä. Laitan silmukan kaulaani ja kiipeän sängylleni seisomaan. Solmin huivin toisen pään kiinni lamppuuni. Sitten nojaan kaiken painoni kaulani varaan, en uskalla kuitenkaan hypätä sängyltä alas, ja tunnen kuinka silmukka kiristyy kaulani ympärillä kireäksi. Vielä on kuitenkin mahdollisuus perääntyä.


Sitten pelästyn. Pelästyn omaa käytöstäni ja sitä, kuinka lähellä kuolemaa mahdollisesti kävin. Olin vähällä tappaa itseni. Ei tällaisilla asioilla sovi leikkiä, pitää olla tosissaan. Menen keittiöön ja kerron äidille, mitä olin tekemässä. Äiti puuskahtaa "Voi jumalauta!!" ja tulee huoneeseeni. Hän irrottaa hirttoköyden pois katosta ja ilmoittaa vievänsä minut takaisin mielisairaalaan.


Tänne tulin siis takaisin eilen illalla. Olisin halunnut puhua jonkun hoitajan kanssa tästä, mutta kukaan ei tullut juttelemaan, vaikka he tiesivätkin tapahtuneesta. Nyt minulla on entistäkin enemmän paha olo, sillä tunnen kaiken muun pahan olon lisäksi kauhistuneisuutta, pelkoa ja syyllisyyttä hirttäytymisyrityksestäni.


Mutta minä lupaan selvitä.

Ei jaksa enää

Otsikko kuvaa hyvin tunteitani. En jaksa enää. En sairaalaa, lääkkeitä, vointiani, itseäni, maailmaa. Antaisin mitä vain hyvästä mielenterveydestä ja normaaliudesta. Tässä tilanteessa olen normaaliudesta kaukana, sairaalassa turvassa itseltäni. Minua ahdistaa, melkein koko ajan. En jaksa. EN JAKSA. EN JAKSA!


Pieniä valopilkkuja sairaala-arjessa ovat olleet tutustuminen huonetoveriini Sofiaan ja meidän keskustelut ja hyvä yhteinen huumorintaju, kävelyretket poikaystäväni kanssa sekä äitini + kahden koirani vierailut silloin tällöin. On ollut myös kiva käydä sairaalan kanttiinissa ostamassa jotain herkkuja, kuten muumilimsaa ja kirpeitä pääkallokarkkeja.


Eilen psykologi keskusteli kanssani. Teimme yhdessä huomion, että tunteeni ovat liian erillään ajatuksistani.Voin esimerkiksi puhua tulevasta itsemurhastani hoitajille ihan arkipäiväisesti, vailla surun tunnetta.Tunteenikin ovat siis sairastuneet. (Toivon että ahdistukseni loppuu, ennen kuin päädyn sen takia itsemurhaan..)


En tiedä vielä milloin pääsen pois. Ehkä se asia selviää sitten maanantain lääkärikäynnillä.

Menetän

Sairaus pilaa kaikki suunnitelmani. Olin tämän syksyn alussa opiskelija kansanopistossa pääsykokeisiin valmentavalla linjalla. No, ehdin olla kuukauden koulussa, kunnes päädyin (takaisin) sairaalaan. Vietin parin sairaalareissun jälkeen koko joulukuunkin sairaalassa ja aikomukseni keskeyttää kansanopisto sai tukea ihmisiltä ympäriltäni. Ilmoittauduin kansanopiston sijaan aikuislukioon. No kuinkas sitten kävikään??????

Täällä minä olen taas sairaalassa eikä ole tietoa, milloin pääsen pois. Jouduin/pääsin tänne tasan viikko sitten keskiviikkona, syynä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso sekä sen aikaansaama itsetuhoisuus. Aikuislukion olisi pitänyt alkaa tänään, mutta on sanomattakin selvää, että en sinne päässyt. Ehkä joudun luopumaan siitäkin suunnitelmasta kokonaan. Harmittaa.

Tuntuu, että elämäni valuu hukkaan täällä sairaalan seinien ja lukittujen ovien sisäpuolella..

Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

ÄLÄ LUE, JOS ET HALUA PAHAA OLOA ITSELLESI.


























Itsemurhakirje jäi tekemättä.
Tiedän tällaiset ajatukset; ne ovat sairaita.
Halusinko minä oikeasti kuolla viime keskiviikkona? Olin suunnitellut, että se olisi viimeinen päiväni.


Täytyy tehdä se itsemurhakirje.
Jos en enää elä kauaa.
Loppu kaikelle pahalle ololle.


Siksihän minä olenkin sairaalassa..

Sekamuotoinen jakso

Taas sairaalassa. 7. kerta vuoden sisään...

Tarvitseeko?

"Kuolema on kuin antaisi elämälle siivet." Minua huvittaisi lentää, oikein kauas. Toisaalta en voi, äiti ja poikaystävä jäisivät tänne. En voi, niin, en voi.

Mitä tämä on?
Tarvitseeko minun kestää mörköjä, jotka haluaa mun tuhoa?
Kuka pakottaa?