Ei jaksa enää

Otsikko kuvaa hyvin tunteitani. En jaksa enää. En sairaalaa, lääkkeitä, vointiani, itseäni, maailmaa. Antaisin mitä vain hyvästä mielenterveydestä ja normaaliudesta. Tässä tilanteessa olen normaaliudesta kaukana, sairaalassa turvassa itseltäni. Minua ahdistaa, melkein koko ajan. En jaksa. EN JAKSA. EN JAKSA!


Pieniä valopilkkuja sairaala-arjessa ovat olleet tutustuminen huonetoveriini Sofiaan ja meidän keskustelut ja hyvä yhteinen huumorintaju, kävelyretket poikaystäväni kanssa sekä äitini + kahden koirani vierailut silloin tällöin. On ollut myös kiva käydä sairaalan kanttiinissa ostamassa jotain herkkuja, kuten muumilimsaa ja kirpeitä pääkallokarkkeja.


Eilen psykologi keskusteli kanssani. Teimme yhdessä huomion, että tunteeni ovat liian erillään ajatuksistani.Voin esimerkiksi puhua tulevasta itsemurhastani hoitajille ihan arkipäiväisesti, vailla surun tunnetta.Tunteenikin ovat siis sairastuneet. (Toivon että ahdistukseni loppuu, ennen kuin päädyn sen takia itsemurhaan..)


En tiedä vielä milloin pääsen pois. Ehkä se asia selviää sitten maanantain lääkärikäynnillä.