Toivo

Voin jo paremmin. Sähköhoito on auttanut :) ! Voin katsoa tulevaisuuteen hyvillä mielin, ainakin toivon niin. Olenkin jo sanonut, mutta kouluun hakeminen olisi seuraava etappi, sanoivat muut koulutusvaihtoehdoistani joihin haluan hakea,  mitä tahansa.

Arkeni koostuu päivätoiminnassa käymisestä, harrastuksista ja ihmisten näkemisestä + sähköhoito on kerran viikossa. :)

Tällaista minulle kuuluu nyt :D

Väsynyt

Olen hirveän väsynyt. Lääkäri sanoi, että se ei ole ihme, koska viimeinen puoli vuotta on ollut minulle hyvin raskas. Olen halunnut kuolla, tappaa itseni rangaistukseksi mieleni tuottamista harhoista, joiden en silloin uskonut olevan harhoja.

harhaluuloista

Harha(luulot) eivät päästä minua otteestaan,

ne maahan minua painaa vaan.

Eivät sallisi minun olemassaoloa,
on oloni melkoisen tukala.

Kohta hukun

Tuntuu pahalta. En jaksa. Olen saanut jo yhden rauhoittavan lääketabletin, ehkä se auttaa vähäsen.

Tänään kuitenkin vahdoin osastoa lääkärin määräyksestä johtuen. Toivon, että täällä uudella osastolla saisin kivan omahoitajan. Se jää nähtäväksi, siitä ei ole tietoa vielä. EDIT: sain tietää omahoitajani. Tiedän hänet jo entuudestaan ja hän vaikuttaa mukavalta :).

Kohta näen lääkäriä.

Kohta hukun kyyneliini, joita en osaa itkeä.

Vihata itseäni

Tuo musta pilvi pääni ympärillä kuvaa ikäänkuin ajatuksiani, jotka haluavat tappaa minut itseni. Samaan aikaan pelkään kuolemaa. Ristiriitaista, eikö?

Tarvitseeko?

"Kuolema on kuin antaisi elämälle siivet." Minua huvittaisi lentää, oikein kauas. Toisaalta en voi, äiti ja poikaystävä jäisivät tänne. En voi, niin, en voi.

Mitä tämä on?
Tarvitseeko minun kestää mörköjä, jotka haluaa mun tuhoa?
Kuka pakottaa?

Yöllistä höpinää

Herään aamuneljältä, nukahdettuani sänkyyn illalla kuudelta vaatteet päällä rauhoittavan lääkkeen voimasta. Nyt eivät ole asiat hyvin. Päässäni on pinttynyt tunne syyllisyydestä, se ei lähde pois. Saan ajatuksen rangaista itseäni. Menen vessaan ja nappaan hyllyssä olevat sakset. Alan hakata käsivarttani niitten terällä. Punaiset viillot vuotavat hiukan verta ja syyllisyys vähenee ehkä hiukan.

Tänään pitäisi olla viimeinen hoitopäivä (taas kerran..) päiväsairaalassa. Epäilen vahvasti, että ei ole, vaan hoitoani jatketaan. No, tänään lääkäritapaamisessa se nähdään. Olen ollut sairaslomalla niin pitkään, lokakuun 2. päivästä alkaen. Kun muut opiskelevat koulussa, minä jään jälkeen. Joudun luopumaan niin paljosta sairauteni vuoksi..

Olen käyttäytynyt itsetuhoisesti aikaisemminkin. Ei mikään kehuttava saavutus.. Ylläolevan kuvan kaltaisen haavan viilsin psykoottisessa tilassa viime maaliskuussa. Sitten mentiinkin jo tikattavaksi päivystykseen..

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Sitten kun hoito loppuu

Sitten kun hoito loppuu

Kohta aika on tullut, minun täytyy nousta omille siivilleni. Päiväsairaalakontakti on viimeisillään, ensi viikolla sitä ei ole enää. Sen jälkeen keskusteluapu harvenee max. kertaan kahdessa viikossa. Miten pärjään? Milloin edes koittaa seuraava keskusteluaika sitten?

Luultavasti epävarmuus on aika tuttua monelle mielenterveyspotilaalle.

Mutta kyllä minä pärjään. Olen vahva. Vahva.

en jaksaisi olla

Olen hauras

hukassa

on maailma, joka toimii joillakin säännöillä

minä vain en saa siitä kiinni

en sovi joukkoon

aamubussissa tunsin olevani pala väärästä palapelistä

lähetän sähköpostia, hymiöitä

vaikka ei hymyilytä

etsin turvallista onnellisuuden tunnetta

mihin olen tottunut

tuntuu vieraalta olla hymytön

rauhoittavat lääkkeet luovat päivärytmini

niitä saa ottaa kolme päivässä

aikani kulkee niiden tahtiin

Yritän jo nukahtaa aikaisin illalla

ettei tarvitsisi sietää aikaa

aika on tämän hetken pahin viholliseni

en jaksaisi olla

Näin itsessäni murhaajan

Näin itsessäni murhaajan.
Se oli harhaa.

Minulle yhtä todellista,
kuin huulillasi korviini kantautuneet puhutut sanat,
silmilläsi katsottuna koko maailma.

Luulin, että minun maailmani oli loppu.

Soutamista ja huopaamista

Soutamista ja huopaamista? Se lausahdus merkitsee nyt paljon. Soudan ja huopaan sairauteni kanssa:
1) Tilani alkaa parantua 2) Ilostun ja ajattelen olevani "normaali", terve, joka pärjää missä vain 3) Alennan lääkeannostani/jätän lääkkeet kokonaan ottamatta 4) Vointini huononee ja oireet palaavat takaisin 5) Nostan ehkä lääkeannostani 6) Tilani alkaa parantua... jne.

En halua jatkaa tällä tyylillä. Se pettää kaikki aina lopulta, eniten petän itseni. Sillä tämä sairaus koskee MINUA, ei ketään muuta. Kukaan muu ei ole sairas minun sijastani. Se on minun tehtäväni parantaa itse itseni hyvin ja tehokkaasti!

Toivoa on vielä. Nyt olen kohdassa 4) ja 5).

Kuin muisto vain?

Minulle kuuluu hyvää, oikeastaan tosi hyvää. Vähän väsyttää, olen ollut terveen ahkera koko päivän, jaksanut opiskella muiden mukana fysiikkaa ja biologiaa. Olen nyt kansanopistossa, lääketieteeseen suuntaavalla opintolinjalla. Hyppäsin tähän "uuteen maailmaan" mukaan yhtäkkiä, vielä viime viikolla vietin päiväni päiväsairaalassa, hassua.

Minusta ei voisi kukaan arvata päälle päin, että olen ollut niinkin vakavasti sairas kuin psykoosissa. Kun uudet kaverini utelevat, mitä tein kesällä, en voi töksäyttää heille päin naamaa viettäneeni kymmentä päivää sairaalassa psykoosin valloissa. Kädessäni on pystysuora, noin 0,5 cm paksu ja 2 cm pitkä arpi. Ainoastaan se minusta (ja sairastetusta sairaudestani) näkyy päälle päin. Siitäkin voisi kirjoittaa pitkän pätkän tekstiä sairauteni tarinaan. Nyt kuitenkin tyydyn vain mainitsemaan, että arpi syntyi iltana, jolloin istuin psykoottisena omassa huoneessani ja olin onnistunut saamaan käsiini vihannessilppurin terän.

Jälkikäteen ajattelen, että olenpa kokenut helvetillisen ja rankan viime talven, kevään ja kesän. Olen iloinen, että se on ohi nyt. Toivottavasti.

Eilen tajusin, että nyt olen onnellinen.

taas energinen

Nyt tuntuu siltä, että psykoosin jälkeinen masennus alkaa olla vähitellen selätetty!! Nyt oloni tuntuu tosi hyvältä, olen energinen ja jaksan taas tehdä asioita :) ! Tunnistan jo vanhaa kunnon Oonaa monin tavoin käytöksessäni. Oikeastihan olen siis aika puhelias, innostun asioista helposti ja nautin aika pienistä jutuista, kuten sateen tuoksusta ulkona tai suklaalevyn mutustamisesta. Ihanaa, että tuo alkaa näkyä taas päälle päin!

Kelluva

Elämä kannattelee. Ystävä piirsi ongenkohon kellumaan aallon harjanteelle ja sanoi, että siinä hän on. Minäkin tunnistin itseni siitä. Saatan vajota veden pinnan alle, mutta aina kuitenkin pompsahdan takaisin ylös. Tietäisittepä kuitenkin, kuinka raskaalta se tuntuu, olla kelluva.

Asioita, jotka tänään minua kannattelivat:

nauru ystävän kanssa päiväsairaalassa

kahvin juonti päiväsairaalassa

piirtäminen

kaupassa käynti äidin kanssa

jäätelön ostaminen

halloum-juuston syöminen

blogipostauksien kirjoittaminen

piirustusten nimeäminen

matikan laskujen laskeminen

koirien lenkittäminen

lämmin sää ulkona

Kaikki mitä minulla on

Se on pimeä ja tiivis tyhjiö, joka vie minulta voimat vähitellen. Silti, minulla ei ole muuta. Se on loppujen lopuksi kaikki mitä minulla on. On niin turvallista nojata sitä vasten, antaa kaikki valta sille. Ja pian en ole itse enää mitään. Se tekee minuun reikiä ja vuotaa minusta läpi. Kunnes hukun.

F23.3
F42.2

psykoosi

Hukun.

Kellun aallokossa,

kohta ehkä hukun.

Kaunis on hetki.

Herkkä on mieli värisemään (yhä uudelleen).

-----------------------------------------------------------------------------

Nyt hukun.

Minulla ei ole tulevaisuutta.

Olen vain    sairas                                sairas
                               sairas 
                                               sairas, 
                                                                sairas,  
                                sairas,
                                                   sairas.

Anteeksi.

Anteeksi sinulle, joka olet joutunut minua katselemaan.
Anteeksi äiti,
anteeksi koko muu perhe,
anteeksi hoitohenkilökunta (vaikka en olekaan heille henkilökohtaista anteeksipyyntöä velkaa),
anteeksi valtio,
anteeksi minä.

Olen pettynyt itseeni. Aiheutan itselleni vaikeita seuraamuksia. En tiedä mitä teen, en tosiaankaan tiedä. Maailmani maalataan kauhukuviksi, en halua sellaista maailmaa.

Ottakaa joku minulta tämä sairaus pois!

Muisto helmikuulta.

Pelkään lääkkeiden syöntiä. Pelko tuli minuun erään helmikuisen illan jälkeen.

Herään pimeästä huoneesta, makaan patjalla ja ympärilläni on hiljaista. En tiedä, miten olen sinne joutunut. Viimeinen muistikuvani on omasta sairaalahuoneestani, jossa luin kirjaa sängyllä maaten. Yhtäkkiä olenkin jossain muualla vailla tietoisuutta ajasta ja paikasta. Se tuntuu pelottavalta. Hoipertelen huoneen avonaisesta ovesta sairaalan käytävään. Hoitajat huomaavat minut ja kehottavat menemään takaisin. He sanovat: "Nuku kaikessa rauhassa vaan." 

Sydämensykkeeni ja verenpaineeni olivat laskeneet vaarallisen alas (lääkkeiden vaikutuksesta), siksi olin menettänyt tajuntani ja maannut tiedottomana sängylläni, kunnes potilastoverini olivat huomanneet minun tilani ja hälyttäneet hoitajat paikalle. He olivat raahanneet minut pitkin käytäviä ja portaat alas eristyshuoneeseen, jossa tilaani sitten oli seurattu yön yli.

Pelko on ehkä hiukan lieventynyt, mutta silti tämä vaaratilanne kummittelee yhäkin mielessäni. Siksi siitä kirjoitinkin.