torstai 20. marraskuuta 2014

"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Olin ollut jo monta viikkoa kovin rasittunut sosiaalisiin tapahtumiin. Asia vaivasi minua ja jankutin itselleni koko ajan, että ystävien kanssa olemisesta kuuluu pitää. Ajattelin kuitenkin, että syy on muutoksessa, tämän hetken elämäni päänäyttelijässä. Aamulla heräsin ja mieleeni tulvi lähes välittömästi kasa pakkoajatusketjuja. Siispä sosiaalisen jaksamattomuuden ohella tänään sattui olemaan myös rankka ocd:n värittämä päivä.

Kaikki kulminoitui lopulta itkuahdistuspurkautumiseen lapsuudenystävälle, kun kävelimme keskellä valaistua keskustan katua ihmismassan seassa. Olin sitä ennen pitänyt häiriöni visusti salassa ystäviltäni, sillä en koskaan halunnut rasittaa heitä negatiivisilla asioilla. Ystäväni oli menossa tanssitunnille ja minä olin kävelemässä bussipysäkille. Kävelimme pois ihmismassasta ja pysähdyimme. Ystävä kuunteli avautumiseni ocd:n aiheuttamista hirveyksistä ja halasi minua sen jälkeen. Itkin sen jälkeen vielä vähän. Hän puhui minulle järkeä, mutta osoitti samalla suurta ymmärrystä minua kohtaan kaikin tavoin. Hän ei järkyttynyt kuullessaan ocd:stäni ja sanoikin nyt tajunneensa syyn siihen, miksi välillä "minä (=Ona) olen kuin toisessa maailmassa". Ystäväni uhrasi aikaansa ja myöhästyi pahasti tanssitunnilta. Mutta kaikkein parhaimman oivalluksen ja tunteen hän antoi minulle sanoessaan:
"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."
Ystävääni kiinnosti huoleni ja hän otti minut vakavasti. Hän välittää minusta.
Saan olla oma itseni.

Kyllä tästä lähtien puhutaan varmasti! Ystäväpulmani ja sosiaalinen jaksamattomuuteni saivat kamalan päivän lopulla yllättävän ratkaisun. Juuri tätä varten ystävät ovat. Ystävien kanssa jaetaan ilot ja myös surut. Niin kliseistä, mutta silti niin totta. Olen ollut kuin pinnallinen kuori, joka on ollut hyvin etäinen ja kylmä. Olen nauranut pinnallisesti ja en ole hymyillyt silmillä, sillä en ole koskaan tuonut rehellisesti ilmi surujani. (Pakko-oireisen häiriön aiheuttaman) ahdistuksen, vihan ja surun koteloiminen vaati valtavasti energiaa. Teeskentely vei voimat itseltäni ja todellisen Onan pois ystäviltä. Tästä lähtien ei ole olemassa mitään erillistä OCD-Onaa, vaan on olemassa yksi ja ainoa kokonainen Ona.
Yritän tästä lähtien siis uskaltaa olla rohkea ja antaa tosiystävieni puolittaa huoleni, jos en yksin pysty niitä romahtamatta kantamaan.

Lapsuudenystäväni on minulle hyvin tärkeä ihminen.

lauantai 8. marraskuuta 2014

ärsyttävä OCD

Jos joku ocd-ihminen blogiani sattuu joskus blogiani vilkaisemaan, kommentoikaa te ihanat! Haluaisin niin kovasti jutella jonkun kanssa tästä rasittavasta häiriöstä ja sen kanssa pärjäämisestä : ) .

Nyt mieleni on päästänyt irti kaikkein raskaimmista pakkoajatuksista, ainakin väliaikaisesti. Voi mikä helpotus! :). Kuitenkin OCD vaikuttaa älykkäämmältä kuin minä itse, jolla pitäisi olla kyky hallita omia ajatuksiaan. Nimittäin nyt kyseinen idioottisairaus kehittää uusia pakkoajatuksia vanhojen tilalle! Rasittavaa, mutta vielä ei tunnu ihan epätoivoiselta.. Toivottavasti saisin psykologikeskusteluajan mahdollisimman pian, jotta tilanne ei pääsisi luisumaan taas ihan kamalaksi :)