Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka käytännössä tarkoittaa skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoitusta. Tämä painava diagnoosi on raskasta kantaa, mutta päivä päivältä tulee yhä helpommaksi. Ainakin niin toivon. Monet samasta sairaudesta kärsivät ovat erilaisilla eläkkeillä eivätkä koskaan tule palaamaan takaisin työ- tai opiskeluelämään. Lähipiirini uskoo minulle käyvän samoin. Se näkyy heidän puheissa ja eleissä, kun minä kerron unelmistani esimerkiksi opiskelujen suhteen. Lääkärikin on ilmiselvästi samoilla linjoilla.
Unelmani on joskus päästä lääkikseen. Se olisi kuulemma liian stressaavaa minulle-- sekä koulutus että työelämä sitten kun valmistuu. Kuulemma kaikkiin kouluihin, jotka minua kiinnostavat (lääkis, bioteknologia), hakeminenkin on muka liian stressaavaa. Kuitenkin minä tiedän itseäni koskevat asiat parhaiten. Ei ole muiden asia päättää mitä teen "isona". Minusta tuntuu, että olen läheisteni mielestä se mielenterveysongelmainen, joka antaa sairautensa vallata koko loppuelämäänsä joko luonnolliseen kuolemaan tai itsemurhaan saakka.
Kun saan vain sairauteni tasapainoon, olen samalla viivalla "normaalien" ihmisten kanssa. Eikä kukaan sitä estä. Saan tavoitella unelmieni kuin ihan kuka tahansakin ilman mielisairauden antamaa "leimaa".
Vaikka sanoinkin, että lähipiirini ei suhtaudu kannustavasti unelmini tavoitteluun, rakastan heitä silti paljon <3
Tarina tytöstä, joka sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä ja OCD:tä. Silloin kerran muutuin numeroksi mielenterveystilastoissa, diagnoosiksi, potilaaksi lääkärin silmissä.
torstai 28. heinäkuuta 2016
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
En tajua
Miksi tervettä minua pidetään osastolla?? Vien vaan turhaa jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan..
No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)
En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.
No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)
En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.
perjantai 22. heinäkuuta 2016
Zombie
Kuljen kumarassa huonoryhtisenä suu auki ja kuolaa valuen. Painoni luhistaa minua kasaan, olen lihonut puolenvuoden aikana 20 kiloa. Tuijotan silmät lasittuneina eteenpäin hymyttömänä.
Sellainen olen. Lääkkeillä tehty zombieksi.
Toisaalta, elämäni on nyt aika mukavaa kaikesta huolimatta.
Sellainen olen. Lääkkeillä tehty zombieksi.
Toisaalta, elämäni on nyt aika mukavaa kaikesta huolimatta.
torstai 14. heinäkuuta 2016
lauantai 2. heinäkuuta 2016
Ainoa syy
Ainoat syyt, joiden takia elän, ovat äitiini (sekä perheeseeni) ja poikaystävääni kohtaan tuntemani rakkaus. Muuten en jaksaisi. Tuntuu toivottomalta.
Mietteitä
Nyt menee hiukan huonommin. Väsymys ja pakko-oireet sekä pelot hallitsevat elämääni. Diagnoosikseni on määritelty nyt VAIKEA-ASTEINEN ocd eli pakko-oireinen häiriö. En uskalla tehdä juuri mitään.. Kuka 21 vuotta täyttävä tarvitsee äidin tuen ja vieressä kyttäämisen uskaltaakseen käydä suihkussa, syömässä tai pesemässä hampaitaan? Ruoat, joita uskallan syödä, ovat hyvin vähäisiä; liha, maitotuotteet maustamattomana, mansikat, peruna, riisi, leipä, juusto, suklaa, kurkku, paprika, herkkusienet, vaniljajäätelö, vichy-vesi, vesi ja sekahedelmämehu. Tämä rajoittuneisuus vie voimiani.. En myöskään uskalla olla yksin juuri missään eli kulkea esim. bussilla, pestä itseäni suihkussa tai pestä hampaitani.
Väsymykseni on myös hyvin kuluttavaa.. En jaksa kävellä kerralla kuin 500m-1 km, kaupassakäynti vie voimani, kavereita jaksan max.2 tuntia ja pienemmätkin kotityöt vievät voimani. Nukun öisin 12-13 tuntia joiden lisäksi nukun vielä päiväunia tai vähintäänkin makaan uupuneena sängylläni.
Väsymykseni on myös hyvin kuluttavaa.. En jaksa kävellä kerralla kuin 500m-1 km, kaupassakäynti vie voimani, kavereita jaksan max.2 tuntia ja pienemmätkin kotityöt vievät voimani. Nukun öisin 12-13 tuntia joiden lisäksi nukun vielä päiväunia tai vähintäänkin makaan uupuneena sängylläni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)