lääkesekoilua

Nyt kävi pieni sekoilu: Otin kuusinkertaisen annoksen rauhoittavaa lääkettä. Kerroin äidille, joka soitti ambulanssin. Ambulanssimiehet tuli meille ja juotti mulle pullollisen lääkehiiltä. Sen jälkeen lähdettiin ensiapuun, missä makasin tarkkailussa pari tuntia. Sitten pääsin kotiin.

Tarkoituksena oli päästä pakoon syyllistäviä ajatuksia, rangaista itseäni asettamalla itseni vaaraan ja tainnuttaa itseni nukkumaan loppuillaksi.

Oli sekin reissu. Vointini on tällä hetkellä melko sekava.

Sairaalassa

Kuten edellisen blogipostauksen perusteella voi päätellä, minulla ei mennyt kauhean hyvin. Perjantaiaamuna oli lääkäri-hoitaja-tapaaminen päiväsairaalassa. Kerroin rehellisesti itsetuhoisista ajatuksistani ja olin niin ahdistunut, että hytkytin koko tapaamisen ajan jalkaa ja vääntelehdin tuolissa levottoman näköisesti. Lääkäri ja omahoitajani sanoivat miettivänsä, että miten pärjään viikonlopun kotona. No, lopputulos oli se, että sairaalaanhan sitä mentiin suoraan päiväsairaalasta taksilla! Ja olin oikeassa epäilyksessäni, että minulta ei loppuisi päiväsairaalahoito vielä perjantaihinkaan. Lääkäri päätti kirjoittaa minulle sairaslomaa vuoden 2015 loppuun asti, eli viettäisin joululomaan asti aikani päiväsairaalassa, poissa kansanopistosta. Minusta tuo tuntuu hyvältä, saan ainakin rauhassa aikaa parantua tästä inhottavasta sairaudestani. Päiväsairaala tuntuu kovin turvalliselta ja tutulta paikalta viettää toipilasaikaa :) .

Sairaalassa on ollut aikaa pysähtyä. Pysähtyä tajuamaan (taas kerran), että on oikeasti sairas ja niin rikkinäinen, että tarvitsee aikaa, toisten antamaa apua ja ennen kaikkea itseen kohdistettua armoa ja rakkautta, jotta voi parantua. Harhat väittävät, että olisin kamala syyllinen ja pahantekijä. Oikeastihan sitä en ole. Olen hokenut itselleni: "Oona, sinä et ole syyllinen, Oona, sinä et ole syyllinen.."Ne hetket, jolloin olen tajunnut sen, ovat olleet ihania ja minut on täyttänyt suuri sisäinen rauha.

Olen ollut tällä osastojaksolla puhelias ja hymyileväinen, ottanut kontaktia toisiin potilaisiin. Eräs heistä kommentoi, että minusta ei sairauteni näy yhtään päälle päin. Eli vaikutan hänen silmiinsä täysin terveeltä. Minua jotenkin huvittaa se, onhan diagnoosini vakava psykoosisairaus ja pysyn rauhallisena rauhoittavan lääkkeen voimalla. Meillä oli eilen illalla mukava peli-ilta. Pelattiin SkipBoa ja syötiin erään potilaan tarjoamia sipsejä ja Coca Colaa. Sairaalassa voi siis olla mukavaakin.

Olen myös tuijotellut ikkunoista kaunista lumen peittämää sairaalan pihaa, sekä käynytkin ulkona kävelemässä sairaala-alueen ympäri. Minulla on myös piirustuslehtiö ja kyniä mukana, olen piirrellytkin. Kuvien aiheet ovat surullisia, vaikka minua ei itketä yhtään. Tietokoneen ääressäkin on tullut istuskeltua. On niin mukava kirjoittaa blogeja, selailla uutisia sekä Facebookia.

Minulle aloitettiin uusi lääke ZypAdhera-injektion lisäksi, sillä kyseisen injektion teho sairauteni parantamiseen ei ollut riittävä. Nyt syön myös Ketipinoria, aloitusannoksella 100 mg/vuorokausi. Annosta on kai vielä tarkoitus nostaa. Olen vuosi sitten syönyt pari kertaa 25 mg/vuorokausi samaa lääkettä univaikeuksiin ja silloin se sai minut todella tokkuraiseksi. Pelkäsinkin siis nelinkertaisesta annoksesta tulevan vähintään neljä kertaa yhtä tokkurainen olo. Mutta luuloni osoittautuikin vääräksi ja se minua vähän ihmetyttääkin. Minulla on täysin normaali olo suuresta annoksesta huolimatta, ei tunnu yhtään tokkuraiselta. Se on hyvä :).

Yöllistä höpinää

Herään aamuneljältä, nukahdettuani sänkyyn illalla kuudelta vaatteet päällä rauhoittavan lääkkeen voimasta. Nyt eivät ole asiat hyvin. Päässäni on pinttynyt tunne syyllisyydestä, se ei lähde pois. Saan ajatuksen rangaista itseäni. Menen vessaan ja nappaan hyllyssä olevat sakset. Alan hakata käsivarttani niitten terällä. Punaiset viillot vuotavat hiukan verta ja syyllisyys vähenee ehkä hiukan.

Tänään pitäisi olla viimeinen hoitopäivä (taas kerran..) päiväsairaalassa. Epäilen vahvasti, että ei ole, vaan hoitoani jatketaan. No, tänään lääkäritapaamisessa se nähdään. Olen ollut sairaslomalla niin pitkään, lokakuun 2. päivästä alkaen. Kun muut opiskelevat koulussa, minä jään jälkeen. Joudun luopumaan niin paljosta sairauteni vuoksi..

Olen käyttäytynyt itsetuhoisesti aikaisemminkin. Ei mikään kehuttava saavutus.. Ylläolevan kuvan kaltaisen haavan viilsin psykoottisessa tilassa viime maaliskuussa. Sitten mentiinkin jo tikattavaksi päivystykseen..

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Sitten kun hoito loppuu

Sitten kun hoito loppuu

Kohta aika on tullut, minun täytyy nousta omille siivilleni. Päiväsairaalakontakti on viimeisillään, ensi viikolla sitä ei ole enää. Sen jälkeen keskusteluapu harvenee max. kertaan kahdessa viikossa. Miten pärjään? Milloin edes koittaa seuraava keskusteluaika sitten?

Luultavasti epävarmuus on aika tuttua monelle mielenterveyspotilaalle.

Mutta kyllä minä pärjään. Olen vahva. Vahva.

en jaksaisi olla

Olen hauras

hukassa

on maailma, joka toimii joillakin säännöillä

minä vain en saa siitä kiinni

en sovi joukkoon

aamubussissa tunsin olevani pala väärästä palapelistä

lähetän sähköpostia, hymiöitä

vaikka ei hymyilytä

etsin turvallista onnellisuuden tunnetta

mihin olen tottunut

tuntuu vieraalta olla hymytön

rauhoittavat lääkkeet luovat päivärytmini

niitä saa ottaa kolme päivässä

aikani kulkee niiden tahtiin

Yritän jo nukahtaa aikaisin illalla

ettei tarvitsisi sietää aikaa

aika on tämän hetken pahin viholliseni

en jaksaisi olla