Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka käytännössä tarkoittaa skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoitusta. Tämä painava diagnoosi on raskasta kantaa, mutta päivä päivältä tulee yhä helpommaksi. Ainakin niin toivon. Monet samasta sairaudesta kärsivät ovat erilaisilla eläkkeillä eivätkä koskaan tule palaamaan takaisin työ- tai opiskeluelämään. Lähipiirini uskoo minulle käyvän samoin. Se näkyy heidän puheissa ja eleissä, kun minä kerron unelmistani esimerkiksi opiskelujen suhteen. Lääkärikin on ilmiselvästi samoilla linjoilla.
Unelmani on joskus päästä lääkikseen. Se olisi kuulemma liian stressaavaa minulle-- sekä koulutus että työelämä sitten kun valmistuu. Kuulemma kaikkiin kouluihin, jotka minua kiinnostavat (lääkis, bioteknologia), hakeminenkin on muka liian stressaavaa. Kuitenkin minä tiedän itseäni koskevat asiat parhaiten. Ei ole muiden asia päättää mitä teen "isona". Minusta tuntuu, että olen läheisteni mielestä se mielenterveysongelmainen, joka antaa sairautensa vallata koko loppuelämäänsä joko luonnolliseen kuolemaan tai itsemurhaan saakka.
Kun saan vain sairauteni tasapainoon, olen samalla viivalla "normaalien" ihmisten kanssa. Eikä kukaan sitä estä. Saan tavoitella unelmieni kuin ihan kuka tahansakin ilman mielisairauden antamaa "leimaa".
Vaikka sanoinkin, että lähipiirini ei suhtaudu kannustavasti unelmini tavoitteluun, rakastan heitä silti paljon <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti