varjo

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa. 

Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, 

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

(sanat laulusta "Ihme ja kumma")

Leikin pienenä varjolittaa:

Varjot törmäilevät toisiinsa, menevät toistensa läpi, sulautuvat hetkittäin yhdeksi isoksi varjoksi. Varjot eivät huuda kivusta, eivät ikinä. 

Jotkut ihmiset näkevät varjoja; vaanimassa selän takana, häivähdyksinä huoneiden kaukaisimmilla seinillä, ohikulkijoiden joukossa kaduilla. 

Minun sisälläni varjot asuvat. Varjoni ovat valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta, yhtä harhaa kuin varjot kaduilla, seinillä, selän takana. Toisinaan en tiedä, missä menee raja varjojen ja itseni välillä. Olen harhainen symbioosi.

Haluan työntää varjot pois minusta, vaikka niihin ei voi koskea. Tahdonvoimalla se onnistuu.

Muisto helmikuulta.

Pelkään lääkkeiden syöntiä. Pelko tuli minuun erään helmikuisen illan jälkeen.

Herään pimeästä huoneesta, makaan patjalla ja ympärilläni on hiljaista. En tiedä, miten olen sinne joutunut. Viimeinen muistikuvani on omasta sairaalahuoneestani, jossa luin kirjaa sängyllä maaten. Yhtäkkiä olenkin jossain muualla vailla tietoisuutta ajasta ja paikasta. Se tuntuu pelottavalta. Hoipertelen huoneen avonaisesta ovesta sairaalan käytävään. Hoitajat huomaavat minut ja kehottavat menemään takaisin. He sanovat: "Nuku kaikessa rauhassa vaan." 

Sydämensykkeeni ja verenpaineeni olivat laskeneet vaarallisen alas (lääkkeiden vaikutuksesta), siksi olin menettänyt tajuntani ja maannut tiedottomana sängylläni, kunnes potilastoverini olivat huomanneet minun tilani ja hälyttäneet hoitajat paikalle. He olivat raahanneet minut pitkin käytäviä ja portaat alas eristyshuoneeseen, jossa tilaani sitten oli seurattu yön yli.

Pelko on ehkä hiukan lieventynyt, mutta silti tämä vaaratilanne kummittelee yhäkin mielessäni. Siksi siitä kirjoitinkin.

Unelmia.

Olen kuluttanut päivän miettien unelmia. Niitä on tärkeää miettiä, se auttaa toipumaan ja jaksamaan. Minulla on paljon unelmia. Haluaisin ennen kaikkea toipua minulla olleista mielenterveysongelmista kokonaisvaltaisesti, täysin ja toivottavasti suhteellisen kivuttomasti. Toivoisin, että saisin lopettaa mielialaa tasaavien ja psykoosioireita poistavien lääkkeiden syönnin mahdollisimman pian. Haluaisin tulla varmemmaksi ihmiseksi, tuntea sisimmässäni turvallisuudentunteen ja luottamuksen elämän kantavuudesta. Mutta yksi polttavimmista unelmistani ei ole läheskään yhtä filosofinen kuin edellämainitut. Kuitenkin se unelma ratkaisee paljon elämässäni. Haluaisin päästä vielä joskus opiskelemaan lääketiedettä.

Unelma lääkiksestä heräsi jo ollessani lukion ekalla. Lukiossa panostin unelmani eteen lähinnä opiskelemalla kaikki kurssit fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Varsinainen pääsykokeeseen pänttääminen minun oli tarkoitus aloittaa viime syksyn lokakuussa, sitten kun viimeiset ylioppilaskirjoitukset olivat takana. Niinhän minä aloitinkin, mutta vähän sen jälkeen voimani ehtyivät, kun OCD ja psykoosi söi ne täysin. Sairaus oli vienyt minut vihdoin jaksamiseni äärirajoille. Olin jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jossa olisin voinut alkaa itkeä hetkellä millä hyvänsä (ja itkinkin), eikä kumpikaan sairaus antanut armoa siltikään. Elin erittäin tuskallisessa ja sairaassa maailmassa, joka oli vääristynyt pelkäksi psykoottisten ajatusten, pakkoajatusten ja pakkotoimintojen sekamelskaksi. En tiennyt, että OCD:n lisäksi sairastin myös psykoosia. Yritin kyllä lukea pääsykokeisiin silloinkin, mutta jokainen voi varmaan arvata tuossa mielentilassa saavutetut huimat oppimistulokset. Lopulta suostuin aloittamaan lääkityksen OCD:n taltuttamiseksi, kun mistään muusta ei enää ollut apua.

Loppusyksyllä vielä ajattelin, että kun lääkitys alkaa tepsiä, pääsen pänttäämään pääsykokeisiin uusilla palautuneilla voimillani entistä tehokkaammin. Mutta mikään ei mennyt niin kuin toivoin.
Lääkitys laukaisi tapahtumaketjun, jonka tuloksena löysinkin itseni talvella psykiatrisesta sairaalasta osastohoidosta. Olin sairaalahoidon alussa melkoisen sekaisin, mutta silti muistin vaatia läheistäni tuomaan pääsykoekirjani osastolle opiskelua varten. Hypomania/mania, akatisia ja mielialalääkkeen provosoima yleinen levottomuus olivat kuitenkin vieneet kaiken keskittymiskykyni, joten opiskelusta ei tullut aluksi mitään. Otin kirjat esiin vasta kolmannen sairaalaviikkoni alussa, kun keskittymiskykyni oli jo hiukan parantunut. Istuin sairaalan toimintahuoneen pöydän ääressä ja luin puolikuntoisena fysiikkaa loputtoman hämmentyneenä siitä, mitä kaikkea oli oikein päässyt tapahtumaan. Pänttäsin hurjan paljon ja olin itselleni hiukan vihainen sairastamiseen menetetystä ajasta. Ajattelin, etten saa luovuttaa....

En luovuttanut, hidastin vain vähän. En kevään kuluessa päntännyt itseäni puhki, vaan annoin ajan parantaa minua. Toivuin rauhassa ja työnsin kirjat tärkeysjärjestyksessä alemmalle sijalle. Tajusin kirjojen sisällön sijaan elämää.

Pääsykokeiden tulokset tulevat ihan kohta, enkä usko, että olisin hyväksyttyjen listalla. Se hiukan harmittaa, mutta olen hyväksynyt sairastumiseni (kuinka monta asiaa joudun vielä hyväksymään?).
En kuitenkaan hyväksy, että sairaus määrittäisi koko loppuelämäni. Lukemisintoni sen kuin kasvaa, aion sitten pyrkiä ensi vuonna lääkikseen uudestaan, täysissä voimissa ja parantuneena! Maltan tuskin odottaa, että saan aloittaa uudelleen valmistautumisen pääsykokeisiin :) .

Uskoisin kaikesta kokemastani olevan pelkästään hyötyä tulevaa (haave)ammattiani ajatellen. Tiedän miten tulee kohdella psyykkisesti sairaita potilaita omasta kokemuksestani, osaan ymmärtää ja katsoa laajemmasta näkökulmasta. Minulla on myös laaja lääketietämys ;) . Motivaationi auttaa muita on vain kasvanut entisestään sairastamisen myötä. Ettei pelkästään minua autettaisi.

Pystyn kantamaan.

"Kuvan tyttö ei näytä rasittuneelta, vaikka taakka yllä onkin valtava." -hoitaja

"Niin, olen tottunut siihen.." -minä

"Niin vähän arvelinkin."-hoitaja

Voiko psykoottisiin pakko-ajatuksiin tottua? Ilmeisesti voi. En huomannut tuota näkökulmaa silloin kun piirsin kuvaa. Olisin voinut piirtää minut itkemään maahan lyyhistyneenä tai vähintään irvistämään tuskasta taakan alla. Mutta en tehnyt niin. 

Olen tottunut sinnittelemään, viemään itseni arjen läpi, vaikka harhaluulot ja pakkoajatukset valtaisivatkin mieleni. Ei kukaan voisi arvata, mitä joudun toisinaan kantamaan harteillani. Minusta ei näy ulospäin mitään erityistä. Olin syksyllä "avoimessa psykoosissa" ja silti kirjoitin itseni ylioppilaaksi mainioin arvosanoin. Jouluna otin vieraita vastaan ylioppilasjuhlissani ja samaan aikaan mietin, milloinkohan joudun vankilaan. Hassua.

Aikaisemmin tulin peittäneeksi psykoottiset ajatukseni jopa hoitohenkilökunnalta. Ensin luulin, että joutuisin ajatusteni sisällön perusteella vankilaan ja psykoosin mentyä ohitse en edes tajunnut kärsineeni psykoosista. Mutta sitten, kun tajusin kaiken, paraneminen saattoi alkaa. Kerroin jok'ikisestä psykoottisesta ajatuksestani ja oireesta todenmukaisesti hoitohenkilökunnalle.

Nyt kun en enää peittele mitään, saan oikeankaltaista apua.

Tuijotan sairauttani silmiin (ja tiedän, että se tulee lopulta häviämään taistelun..)

Tuijotan sairauttani silmiin. Se on pimeä, harmaa ja raskas möhkäle ylläni. Minä kannan sitä harteillani ja se painaa minua alas, yhä syvemmälle sairauden mereen. Se saa minut olemaan syyllisyys. Se vie normaalit ajatukseni pois ja vetää minuun teräväreunaisia haavoja.

Minä olen kyllästynyt siihen. Haluan parantua tuosta "määrittelemättömästä psykoottisesta häiriöstä" sekä OCD:stä. En voi elää niiden sanelemaa elämää, sellainen elämä ei kannattele minua.

Jos haluan parantua, en voi jättää lääkkeitäni ottamatta. Sivuvaikutukset voidaan hoitaa pois. Ja en voi väittää, että en muka ansaitsisi lääkkeitä tai hoitoa, se on sairaus, joka sanoo niin. En ole myöskään riittävän terve voidakseni olla ilman lääkkeitä. En halua psykoottisten oireiden tai OCD:n palaavan. Lääkkeet eivät ole minulle haitaksi kun taas psykoottisuus kuulemma tuhoaa aivot ja älykkyyden. En halua sitäkään.

En voi myöskään satuttaa itseäni. Viiltely jättää arpia kehoon ja mieleen. Itsensä satuttaminen on toipumisessa askel taaksepäin. Siitä jää oikeasti huono olo. Arvetkin ovat oikeasti rumia. Niissä ei ole mitään hienoa, dramaattista tai mitään muutakaan ihailtavaa. (Silti minun täytyy hyväksyä ne.) Arvet voivat olla kiusallisia haaveammatissani. Onko arpikäsi-lääkäri muka kovin uskottava? Viiltely huolestuttaa ja satuttaa läheisiäni. Äitini kärsivä ilme on kamala nähdä. Mutta ennen kaikkea, viiltelystä kärsin minä.

Minun täytyy myös taistella. Taistella järjellä. Tiedän mitä psykoottiset -sekä OCD- ajatukset ovat. En voi antautua niiden valtaan, kun olen niitä nyt askeleen edellä. Syyllisyys ei oikeuta minua pahuuteen itseäni kohtaan. Jos joku väittää muuta, se joku on sairaus. Ja jos en itse taisteluun pysty, minun täytyy uskaltaa luottaa avuntarjoajiin.

Minun täytyy tajuta, että sairaus ei saa määrätä tulevaisuuttani. En aio olla loppuelämääni sairas, sairaudeton elämä on vasta alussa. Kaikkien edellämainittujen keinojen avulla häädän sairauden pois itse. Kukaan muu ei sitä voi tehdä. Pysäyttävää tajuta se, mutta se on totta. Aion elää tulevaisuudessani normaalia elämää; käydä töissä, asua omassa kodissa, toivottavasti saada oman perheen, harrastaa kivoja juttuja vapaa-ajalla kuten piirtää ja kirjoittaa... Olla onnellinen.

Väsymys.

Aloitin uuden lääkkeen syömisen n. puolitoista viikkoa sitten ja sivuvaikutuksena on hirveä väsymys. Alun sivuvaikutukset kestävät arviolta ehkä kolmekin viikkoa ja se aika pitää sitten vain sinnitellä unen ja valveen rajamailla... Eilen nukuin päiväunia 5 tuntia ja siltikin sain yöllä unta. Ja tänään heräsin, olin vähän aikaa virkeä ja väsymys-ahdistus hyökkäsi sitten taas kimppuuni. Pitäisi jaksaa, mutta minua väsyttää. Koko ajan.

Mutta lääke on auttanut jo ihan hyvin. EI PAKKOAJATUKSIA/ PAKKO-OIREITA, jeeeeeeee :D!

Minua mietityttää ensi syksyn "hoitokuviot". Missä ja miten mielenterveyttäni hoidetaan, jos muutan eri paikkakunnalle opiskelemaan (hain opiskelemaan biokemiaa Ouluun ja lääketiedettä Kuopioon)? Onko Oulussa tai Kuopiossa hirveät jonot kaikkiin mielenterveyspalveluihin? Saako vastaanottoaikoja esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle tarpeeksi usein? Onko hoitohenkilökunta sielläkin mukavaa (joo, hassu kysymys :D ) ?

Tämmöisiä ajatuksia minulla tänään.

Totuus pakkoajatuksista.

Ne olivat psykoottisia ajatuksia. Antipsykoottinen lääkehoito tepsii, vie ajatukset pois. Ja minä olen iloisen huojentunut, ei enää syyllisyyttä. Samalla tuntuu hämmentävältä, olenko tosissani kärsinyt vuosien ajan enemmän tai vähemmän psykoottisesta tilasta?

Eniten hämmentää se, että olen ollut toimintakykyinen. Olen pärjännyt lukio-opinnoissa, kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, en eristäytynyt kotiin. Onnistuin piilottamaan psykoottiset oireet kaikilta, jopa itseltäni. Ei kukaan olisi osannut arvata. En minäkään, elin siinä hirviömäisessä maailmassa ihan kokonaan ja luulin, että harhaluuloni ovat totta.

Toki siinä rinnalla kulki/kulkee myös pahaksi päässyt OCD. Psykoottiset ajatukset tulivat ikäänkuin pakonomaisesti mieleeni ja hallitsin niitä pakko-oireiden kautta. Esimerkiksi, jos liikennevalo ei vaihtunut vihreäksi 3 sekunnin aikana, se oli varma merkki siitä, että olin syyllinen.
(Olen kertonut muista pakko-oireistani aiemmissa blogipostauksissa, sieltä niitä voi lukea, jos kiinnostaa.)

Romahdus tuli joulukuussa. Silloin en enää kestänyt ja lähes ainoastaan itkin kotona lohduttomana viikon ajan. Meinasin lähteä poliisiasemalle "ilmiantamaan itseni", kerroin siitä äidilleni, ja tämä piti sitä lähinnä outona vitsinä. Kuvittelin, että muut vain huijaavat, ettenkö muka olisi syyllinen. Siihen viikkoon tiivistyi kaikki ahdistus, toivottomuus ja muu ikävä, mitä olin koskaan kokenutkaan.

Sitten minua yritettiin auttaa. Auttavat tahot tosin luulivat, että kärsin "vain" pahoiksi menneistä OCD:n oireista, sillä en uskaltanut kertoa heille totuutta syyllisyyden kokemuksestani. Luulin nimittäin, että minut pistetään siltä seisomalta vankilaan.

Minulla aloitettiin SSRI-lääkitys, joka ei sopinut minulle sitten ollenkaan. Nukuin kahden viikon päivät lopen uupuneena kotona ja aloin kärsiä entistä voimakkaimmista itsetuhoisista ajatuksista. Suunnittelin hautajaiseni ja kirjoitin jäähyväiskirjeen. Onneksi havahduin ja tajusin, että tuo ei ole normaalia. Lopetin lääkitykseni salaa. Muutaman päivän päästä en enää sitten nukkunutkaan ja kävin muutenkin ylikierroksilla. Minut lähetettiin psykiatriselle osastolle maniaepäilyn vuoksi. Ja tästä tämä tarina jatkuukin blogipostausten merkeissä.. Olin sairaalassa lähes koko helmikuun. Se oli rankkaa aikaa, mutta toisaalta kovin opettavaista...

OIREITANI:

Epärealistinen syyllisyys (: luulin syyllistyneeni murhan yritykseen), havaitsin "merkkejä"  ympäristöstä (muiden ihmisten puheet, iltapäivälehtien otsikot, hälytysajoneuvot, tapahtumat kirjoissa/novelleissa, keskustelupalstojen jutut jne...), pelkäsin toisinaan, että joku (ylempi voima) rankaisee "pahoista teoista" ja tahtoo minulle pahaa, luulin joutuvani vankilaan ja pelkäsin, että joku ilmiantaa minut poliiseille (kerran rupesin itkemään hysteerisesti nähdessäni pillit päällä ajaneen poliisiauton), koin että persoonallisuus vaihtuu jos katsoo toista silmiin/haistaa toisen ihmisen tuoksun.......

Nyt onneksi kaikki on hyvin ja nuo kaikki oireet kuulostavat lähinnä absurdeilta. Tajusin menneen tilani realistisesti vasta vähän aikaa sitten. En olisi aikaisemmin voinut uskoa, että minä olen elänyt psykoottisessa tilassa. Mutta mennyt pitää vain hyväksyä.

Luopua

On olemassa ihmisiä, jotka ovat verrattavissa voikukkiin. Voikukkaihmiset muuttuvat. Voikukkaihmiset ovat aluksi itsestäänselvän värikkäitä ja elinvoimaisia, mutta pian tulee aika, jolloin he joutuvat luopumaan. Tuuli repii heistä haaleat palaset vähitellen tai puuskissa ilmaan, eikä samaan entiseen ole paluuta.
Mutta uusia keväitä tulee taas.

(En tiedä, sattuuko voikukkia, mutta minulle luopuminen teki kipeää..)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä hetkellä minua väsyttää. Uuteen lääkkeeseen sopeutuminen sivuoireineen vie aikaa. Taas.

ystävyys

Sinulla

arpi kädessä,

mekkosi reiät linnunmuotoisia.

Olet kertonut,

                                                                              jotkut asiat vain hukkuivat tuuleen.

                                                                                                         Väitit menneesi rikki.

Ei niillä asioilla väliä,

haluan pitää kiinni pelkästään Sinusta.

Sinä taas,

piirsit itsesi epäröimättä luokseni sairaalaan vaikeina aikoina,

kuvitit minut sinnikkäästi vierellesi vielä silloinkin, kun olin toipumassa.

Milloin silmäsi kaikuivat huolesta,

milloin ne hehkuivat naurusta yhdessä omien silmieni kanssa.

Ystävä rakas,

olet ihanan keskeneräinen viiva.

Kiitos.