Ajatuksia sairastumisesta.

Puhuin itselleni totuuden.

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

runo

Omakuva

Hänellä on

                  suu, silmät, kädet, jalat, hiukset, 

                      kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                           mutta sitä ei kukaan huomaa,

                                                                sillä hän ei vajoa asvalttiin.

Rauhallista.

Pääsin sairaalasta pois vähän yli kuukausi sitten, helmikuun lopulla. Kaikki on niin hyvin nyt kuin voi olla tässä tilanteessa. En ole enää maaninen/hypomaaninen ja saan riittävästi tukea toipumiseen tästä kaikesta. Ja arvatkaa mikä on paras asia? Lääke, jota syön nyt, on vienyt pakko-oireet ja ajatukset miltei kokonaan pois! Tuntuu, kuin harteiltani olisi viety 20 kilon paino pois! Oloni on hyvin keveä verrattuna loppusyksyn (ja sitä edeltävien vuosien) helvettiin.

Vielä vähän aikaa sitten oli vaikeaa. Mielialat eivät meinanneet pysyä tasapainossa sairastetun hypomanian/manian jälkeen. Ne poukkoilivat ylös-alas hallitsemattomasti ja aiheuttivat päivystysreissunkin eräänä harmaana kevätpäivänä. Olin viiltänyt käteeni tikkejä vaatineen haavan. Nyt siitä on jäljellä erittäin ruma arpi. Arpi harmittaa minua, mutta toisaalta en ole itselleni vihainen siitä, sillä en ollut haavan tekohetkellä oikein oma itseni. Olin mielialaheittelyn uhri ja samalla sekaisin uudesta lääkkeestä.
Lääkkeeseen sopeutuminenkin vei siis aikansa monine mutkineen. Osastolla olin syönyt kauheasti erilaisia lääkkeitä, mutta kotiinpääsyn jälkeen minun piti alkaa syödä minulle täysin uutta mielialaan vaikuttavaa lääkettä, Risperidonia. Illalla otettuani lääkkeen, heräsin aamulla kuuden aikoihin kauhean nopeaan sydämentykytykseen. Pulssini oli levossa yli 120. Siitähän sitten seurasi taas päivystysreissu. Mukaan sieltä sain kehotuksen käyttää Propral-lääkettä ehkäisemään kyseisen antipsykootin aiheuttamia sydänoireita. Propralin säännöllinen käyttö aiheutti minulle jatkuvaa huimausta ensimmäiset kaksi viikkoa. Olin sen aikaa kuin mummo köpötellen hitaasti kaikkialla, jotten vain kaatuisi.

Nyt toipumiseni jatkuu päiväsairaalassa ja siten, että yritän elää hitaasti päivän kerrallaan. Aion lukea pääsykokeisiin voimieni mukaan, mutta en rasita itseäni liikaa ja lykkää sillä tavoin mieleni toipumista. Hypomanian/manian sekä vakavaksi päässeen OCD:n sairastaminen on ollut valtava stressi ja rasitustila aivoille. Ne tarvitsevat nyt lepoa. Väsyn hiukan tavallista helpommin ja keskittymiskykyni ei vielä ole entisenlaisensa. Mutta pikkuhiljaa ja toiveikkaasti eteenpäin vain! Kesän loputtua minun pitäisi olla kuulemma toipunut ihan täysin.
:)