1+1=2 ???

Sain äskettäin oivalluksen, eli tajusin, mistä todella pitkään jatkunut "ahdistunut" oloni johtuu. Elikkä siis: minulla diagnosoitiin vähän aikaa sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minulla on myös pakko-oireinen häiriö, jota yritettiin hoitaa SSRI-lääkkeiden ryhmään kuuluvalla escitalopram-lääkkeellä. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle ei kuitenkaan sovi määrätä SSRI-lääkkeitä, sillä ne voivat laukaista hypomanian tai manian. Siitä asti, kun aloitin syömään escitalopramia, mieleni on täyttänyt hyvin sietämätön ahdistunut olotila. Sellainen, että tekee mieli tehdä jotain koko ajan, mutta mihinkään ei jaksa keskittyä. Nyt vasta tajusin, että tuo "ahdistus" olikin levottomuutta, eli hypomaanista oireilua.

Täällä sairaalassa olen kärsinyt jokapäiväisestä "ahdistuksesta", eli siis levottomuudesta. Sen lisäksi minulla on ollut todella vaikeita masentuneita olotiloja. Olen hautonut muunmuassa itsemurhaa ja yrittänyt vahingoittaa itseäni. En ole nähnyt tulevaisuutta edessäni ja olo on tuntunut todella toivottomalta. Samaan aikaan olo on ollut hurjan levoton ja en ole nukkunut viikkoihin kunnolla. Eilen tuli yhtäkkiä hypersuper-iloinen olotila ja nyt olotilani on kaikkien edellämainittujen olotilojen sekoitus. Kävin kävelyllä ja levottomuuteni helpotti hetkeksi, mutta se palasi takaisin. Mietin, että escitalopram-lääke laukaisi minulla ehkäpä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisen jakson. En ole vain tajunnut tuota yhteensattumaa aikaisemmin. 1+1=2?

Uusia diagnooseja vanhojen tilalle

Sain uusia diagnooseja: kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sen lisäksi vahva Aspergerin oireyhtymä-epäily. Minulta myös poistettiin diagnooseista harhaluuloisuushäiriö, mutta OCD eli pakko-oireinen häiriö-diagnoosi säilyi. Jännä juttu kaikenkaikkiaan!

Pohdintaa

Mun ei tarvitse olla itselleni paha. En oo syyllinen mihinkään. Minun pitää se uskoa jo. En voi muuten elää.

Lähitulevaisuudessa menen päiväsairaalaan (4.1. alkaen), siellä on tuttuja kavereita ja tutut hoitajat ^_^! Täytyy puhua eräästä asiasta omahoitajani kanssa, se varmaan auttaisi. Minun täytyy nyt ryhdistäytyä ja ottaa koppi omasta elämästäni. Haluan elää elämää, johon ei kuulu julmuus itseäni kohtaan (mukaan lukien itsemurhayritykset, viiltely tai lääkkeiden "väärinkäyttö". Lähitulevaisuudessa aloitan toipumisen lisäksi aikuislukion! Opiskelen siellä biologiaa ja kemiaa bioteknologian pääsykokeita ajatellen.

Kaukaisessa tulevaisuudessa näen itseni niin terveenä kuin pystyn vain olemaan. Sairauteni (kaksisuuntainen mielialahäiriö ja pakko-oireinen häiriö) ovat hoitotasapainossa ja hoidan lääkitykseni kelvollisesti. Vaikeat ajat ovat jo takanapäin, onneksi. Elän aivan kuten kuka tahansa parikymppinen nuori aikuinen. Seurustelen miesystäväni kanssa ja minulla on ehkä jo oma asunto. Käyn koulua, eli siis opiskelen bioteknologiaa ja pänttään ehkä myös lääkiksen pääsykokeisiin :) .

En saa tänään enkä huomenna romuttaa näitä unelmiani. Minun täytyy luvata itselleni, että en enää koskaan yritä vahingoittaa itseäni millään tavalla ja päästän irti aiheettomasta syyllisyydestä.

rakkaudella itselleni: minä ♥

Kuulumisia taas

Taas on aikaa kulunut edellisestä postauksesta. Olen sairaalassa edelleen. Joululoman sain sentään viettää mummilassa mummin, ukin, perheeni sekä serkkujeni kanssa ja oli oikein kivaa siitä huolimatta, että olin hirveän väsynyt koko ajan :) .Nukuin paljon päiväunia päivällä ja iltaisin menin aikaisin nukkumaan. Olen lisäksi tyytyväinen itseeni, että en ollut typerä ja mennyt vetämään mummin ja ukin lääkkeitä kurkusta alas, vaikka se kyllä kävikin mielessä. En kuitenkaan halunnut pilata kenenkään läheiseni joulua ylimääräisellä päivystysreissulla.. Joululahjaksi sain paljon suklaata, pari korua, pipon, rahaa, käsivoiteita, villasukat, kirjan ja lahjakortin kirjakauppaan :). Joululomani kesti pari päivää, 24.12.-26.12.

Nyt on sentään joku loppu näkyvissä tälle kaikelle. Se on siis positiivinen loppu :), nimittäin näillä näkymin pääsen sairaalahoidosta pois 4.1.2016! En tosin kokonaan pääse "sairaaloista" eroon, pääsen nimittäin päiväsairaalaan takaisin, eli sairaalaan jossa ollaan joka arkipäivä (ma-pe) klo 9-14. Siellä on sitten erilaisia ryhmiä ja omahoitajakeskusteluja. Odotan sinne palaamista innolla :D, siellä on vanhat tutut rutiinit ja kivat hoitajat.

Surettaa

Minä haluasin itkeä:
-sairaudelle menetettyjä kuukausia, voi kuinka niitä onkaan paljon!
-sitä, kuinka olen melkein meinannut tappaa itseni
-sitä, kuinka en ole "normaali" 20-vuotias. Harva parikymppinen on sairaslomalla ja kuudetta kertaa sairaalassa saman vuoden sisällä.
-sitä, kuinka sairaus on laittanut minut kärsimään
-sitä, kuinka paljon joudun syömään lääkkeitä
-sitä, miten läheiseni kärsivät takiani
-sitä, että en näe itselläni (lähi)tulevaisuutta. On tää pelkkä sama helvetin sairaus ja se pilaa kaiken.
-sitä, että minulla ei oo muuta kuin tää sairaus
-sitä, että minulta vaaditaan kamalasti voimia jaksaa elää (ja voittaa tää sairaus!).
-sitä tunnetta, kun ahdistaa koko ajan ja ahdistus ei lopu muulla kuin lääkkeellä

AHDISTAA

Tää "peli" on yhtä helvettiä. Miten en voi olla yhtäkään päivää ilman, että valtava ahdistus yrittäisi hukuttaa minut alleen. Olen joutunut aivan liian monena päivänä hakemaan osaston kansliasta Opamoxia päivittäisen maksimimäärän, jotta ahdistukseni lievenisi sopivalle tasolle. Kamalaa.

Mitä minulle kuuluu?

Olen nyt kolmatta viikkoa sairaalassa psykiatrisella osastolla. Päädyin tänne yliannostusta seuraavana päivänä, minut lähetettiin sairaalan päivystykseen suoraa taksilla päiväsairaalasta.

Piirrän itkeviä ihmisiä (kun en osaa itse itkeä..), pelaan Unoa potilaskaveriporukan kanssa ja vietän salaisia hellyyshetkiä erään potilaan kanssa, johon olen ihastunut. Olen ollut psykologisissa testeissä. Ulkoilen joka päivä vähintään kerran ja syön lääkkeitä illalla sekä tarvittaessa. Ahdistus on lähes jokapäiväistä. Osallistun erilaisiin ryhmiin (luova ryhmä, tietoisuustaitoryhmä, puutarharyhmä, musiikkiryhmä, rentoutusryhmä jne..). Tämä osasto on mukavampi kuin mikään, jossa olen ennen ollut.

Miten olen oikein päätynyt sairaalapotilaaksi kuudetta kertaa tänä vuonna? En tiedä itsekään. Osaan vain sanoa, että en ihan odottanut tällaista vuotta. Mutta tämä kaikki on opettanut ihan helvetisti. Kova koulu. Ehkä olen nyt hurjan paljon fiksumpi, kuin vuosi sitten..Ainakin luulen niin.

Minua ei päiväsairaalan lääkäri huoli takaisin päiväsairaalaan koko joulukuussa. Olen kuulemma liian huonokuntoinen ja minun on parasta olla sairaalahoidossa kauan aikaa. Täällä lääkäri heitti epäilyksen, että olisikohan minulla kaksisuuntainen mielialahäiriö psykoottisin oirein. Saa nähdä, mitä psykologiset testit sanovat tilanteesta..

lääkesekoilua

Nyt kävi pieni sekoilu: Otin kuusinkertaisen annoksen rauhoittavaa lääkettä. Kerroin äidille, joka soitti ambulanssin. Ambulanssimiehet tuli meille ja juotti mulle pullollisen lääkehiiltä. Sen jälkeen lähdettiin ensiapuun, missä makasin tarkkailussa pari tuntia. Sitten pääsin kotiin.

Tarkoituksena oli päästä pakoon syyllistäviä ajatuksia, rangaista itseäni asettamalla itseni vaaraan ja tainnuttaa itseni nukkumaan loppuillaksi.

Oli sekin reissu. Vointini on tällä hetkellä melko sekava.

Sairaalassa

Kuten edellisen blogipostauksen perusteella voi päätellä, minulla ei mennyt kauhean hyvin. Perjantaiaamuna oli lääkäri-hoitaja-tapaaminen päiväsairaalassa. Kerroin rehellisesti itsetuhoisista ajatuksistani ja olin niin ahdistunut, että hytkytin koko tapaamisen ajan jalkaa ja vääntelehdin tuolissa levottoman näköisesti. Lääkäri ja omahoitajani sanoivat miettivänsä, että miten pärjään viikonlopun kotona. No, lopputulos oli se, että sairaalaanhan sitä mentiin suoraan päiväsairaalasta taksilla! Ja olin oikeassa epäilyksessäni, että minulta ei loppuisi päiväsairaalahoito vielä perjantaihinkaan. Lääkäri päätti kirjoittaa minulle sairaslomaa vuoden 2015 loppuun asti, eli viettäisin joululomaan asti aikani päiväsairaalassa, poissa kansanopistosta. Minusta tuo tuntuu hyvältä, saan ainakin rauhassa aikaa parantua tästä inhottavasta sairaudestani. Päiväsairaala tuntuu kovin turvalliselta ja tutulta paikalta viettää toipilasaikaa :) .

Sairaalassa on ollut aikaa pysähtyä. Pysähtyä tajuamaan (taas kerran), että on oikeasti sairas ja niin rikkinäinen, että tarvitsee aikaa, toisten antamaa apua ja ennen kaikkea itseen kohdistettua armoa ja rakkautta, jotta voi parantua. Harhat väittävät, että olisin kamala syyllinen ja pahantekijä. Oikeastihan sitä en ole. Olen hokenut itselleni: "Oona, sinä et ole syyllinen, Oona, sinä et ole syyllinen.."Ne hetket, jolloin olen tajunnut sen, ovat olleet ihania ja minut on täyttänyt suuri sisäinen rauha.

Olen ollut tällä osastojaksolla puhelias ja hymyileväinen, ottanut kontaktia toisiin potilaisiin. Eräs heistä kommentoi, että minusta ei sairauteni näy yhtään päälle päin. Eli vaikutan hänen silmiinsä täysin terveeltä. Minua jotenkin huvittaa se, onhan diagnoosini vakava psykoosisairaus ja pysyn rauhallisena rauhoittavan lääkkeen voimalla. Meillä oli eilen illalla mukava peli-ilta. Pelattiin SkipBoa ja syötiin erään potilaan tarjoamia sipsejä ja Coca Colaa. Sairaalassa voi siis olla mukavaakin.

Olen myös tuijotellut ikkunoista kaunista lumen peittämää sairaalan pihaa, sekä käynytkin ulkona kävelemässä sairaala-alueen ympäri. Minulla on myös piirustuslehtiö ja kyniä mukana, olen piirrellytkin. Kuvien aiheet ovat surullisia, vaikka minua ei itketä yhtään. Tietokoneen ääressäkin on tullut istuskeltua. On niin mukava kirjoittaa blogeja, selailla uutisia sekä Facebookia.

Minulle aloitettiin uusi lääke ZypAdhera-injektion lisäksi, sillä kyseisen injektion teho sairauteni parantamiseen ei ollut riittävä. Nyt syön myös Ketipinoria, aloitusannoksella 100 mg/vuorokausi. Annosta on kai vielä tarkoitus nostaa. Olen vuosi sitten syönyt pari kertaa 25 mg/vuorokausi samaa lääkettä univaikeuksiin ja silloin se sai minut todella tokkuraiseksi. Pelkäsinkin siis nelinkertaisesta annoksesta tulevan vähintään neljä kertaa yhtä tokkurainen olo. Mutta luuloni osoittautuikin vääräksi ja se minua vähän ihmetyttääkin. Minulla on täysin normaali olo suuresta annoksesta huolimatta, ei tunnu yhtään tokkuraiselta. Se on hyvä :).

Yöllistä höpinää

Herään aamuneljältä, nukahdettuani sänkyyn illalla kuudelta vaatteet päällä rauhoittavan lääkkeen voimasta. Nyt eivät ole asiat hyvin. Päässäni on pinttynyt tunne syyllisyydestä, se ei lähde pois. Saan ajatuksen rangaista itseäni. Menen vessaan ja nappaan hyllyssä olevat sakset. Alan hakata käsivarttani niitten terällä. Punaiset viillot vuotavat hiukan verta ja syyllisyys vähenee ehkä hiukan.

Tänään pitäisi olla viimeinen hoitopäivä (taas kerran..) päiväsairaalassa. Epäilen vahvasti, että ei ole, vaan hoitoani jatketaan. No, tänään lääkäritapaamisessa se nähdään. Olen ollut sairaslomalla niin pitkään, lokakuun 2. päivästä alkaen. Kun muut opiskelevat koulussa, minä jään jälkeen. Joudun luopumaan niin paljosta sairauteni vuoksi..

Olen käyttäytynyt itsetuhoisesti aikaisemminkin. Ei mikään kehuttava saavutus.. Ylläolevan kuvan kaltaisen haavan viilsin psykoottisessa tilassa viime maaliskuussa. Sitten mentiinkin jo tikattavaksi päivystykseen..

Unohdetaanko?

Unohdetaanko
                        kaikki ne yöt, milloin luulit, ettet oo turvassa,
                        joissa itsees lyöt, et sun pitäis olla paikassa kauheemmassa, vankilassa?
                        Harhaluulot toinen toisensa jälkeen veti sut elämän laidalle,
                        et vaikuttanut itses silmiin yhtään sairaalle.

Unohdetaanko,
          unohdetaanko,
                unohdetaanko?

Varovasti, että en mene rikki.

Sitten kun hoito loppuu

Sitten kun hoito loppuu

Kohta aika on tullut, minun täytyy nousta omille siivilleni. Päiväsairaalakontakti on viimeisillään, ensi viikolla sitä ei ole enää. Sen jälkeen keskusteluapu harvenee max. kertaan kahdessa viikossa. Miten pärjään? Milloin edes koittaa seuraava keskusteluaika sitten?

Luultavasti epävarmuus on aika tuttua monelle mielenterveyspotilaalle.

Mutta kyllä minä pärjään. Olen vahva. Vahva.

en jaksaisi olla

Olen hauras

hukassa

on maailma, joka toimii joillakin säännöillä

minä vain en saa siitä kiinni

en sovi joukkoon

aamubussissa tunsin olevani pala väärästä palapelistä

lähetän sähköpostia, hymiöitä

vaikka ei hymyilytä

etsin turvallista onnellisuuden tunnetta

mihin olen tottunut

tuntuu vieraalta olla hymytön

rauhoittavat lääkkeet luovat päivärytmini

niitä saa ottaa kolme päivässä

aikani kulkee niiden tahtiin

Yritän jo nukahtaa aikaisin illalla

ettei tarvitsisi sietää aikaa

aika on tämän hetken pahin viholliseni

en jaksaisi olla

Valhe

Tunnen tuulen kosketuksen selässäni,
se tukee minua.

Se on valhe.
Oikeasti selkäsi takana on vain hiljaisuus.




Olen taas sairaalassa.

Näin itsessäni murhaajan

Näin itsessäni murhaajan.
Se oli harhaa.

Minulle yhtä todellista,
kuin huulillasi korviini kantautuneet puhutut sanat,
silmilläsi katsottuna koko maailma.

Luulin, että minun maailmani oli loppu.

Toistuvaa

Miltä tuntuu sairastaa toistuvasti yhä uudelleen?

Siihen tottuu. Tottuu juttelemaan yhä uudelleen hoitajalle ja lääkärille, käymään päiväsairaalassa, kokeilemaan lääkkeitä, sietämään huonoa oloa ja ikäviä oireita.
Siihen kyllästyy. Elämä on melko sisällötöntä, jos sen pääosassa ovat sairaus ja oireet.
Siihen turhautuu. Eikö sairaus koskaan taltu? Sairauden uusiutuessa joutuu jättämään opiskelut ja muun aina yhä uudelleen rakennetun "normaalin" elämän sikseen. Ja se ei ole omasta tahdosta kiinni.
Siitä oppii kiitollisuutta. Olen myös saanut sairastamisen myötä paljon hyvää elämääni. Aina vain uudelleen saan hyvää hoitoa ja läheiset ottavat minusta kopin, kun putoan sairauteeni. Ja voi mikä tunne on sen jälkeen, kun sairaus on kukistettu ainakin väliaikaisesti, ja saa palata takaisin normaalielämään!

Harhaluuloisuushäiriö-diagnoosi

Tänään minulle selvisi uusi diagnoosini, kun satuin lukemaan potilastietojani. Aluksi en ilahtunut kyseisestä tiedosta, varsinkaan kun minulle ei oltu kerrottu mitään, mutta opettelen pikkuhiljaa hyväksymään sen. Diagnoosi tuntuu niin kovin lopulliselta ja leimaavalta, se ei ole mitenkään "hieno" diagnoosi, vaan herättää oudoksuntaa ja kantajassaan pelkkää kärsimystä.

"Häiriölle on ominaista pitkäaikaisten harhaluulojen esiintyminen ilman skitsofrenialle tyypillistä muun ajattelun ja tunne-elämän häiriytymistä. Harhaluulot ovat vääristyneitä ja epärealistisia tulkintoja maailmasta. Henkilö saattaa vailla totuuspohjaa kuvitella olevansa vainon kohde, sairastavansa vakavaa sairautta tai olevansa ruumiiltaan epämuodostunut.​"

Lähde: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F20-29/Pages/F22.aspx

Minä kuvittelen olevani syyllistynyt milloin mihinkäkin vakavaan rikokseen. Harhaluuloni eivät onneksi liity sillä tavalla toisiin ihmisiin, että kuvittelisin muiden vainoavan minua tai tahtovan minulle pahaa. Päinvastoin, luulen itse aiheuttaneeni muille pahoja seuraamuksia. Tämän takia mieleni on minua kohtaan tavattoman julma, ikäänkuin joku ulkopuolinen ajatus kehottaa minua rankaisemaan itseäni vaarallisin keinoin. Nyt tilanne on akuutisti sellainen, että en saa pitää lääkkeitä itselläni, vaan ne ovat omahoitajallani. Muuten saattaisin ottaa yliannostuksen.

Yritän kovasti parantua, olen toipumisen tiellä. Mutta mikään ei ole vielä itsestäänselvää, toipuminen tästä sairaudesta tulee vaatimaan valtavasti ponnisteluja, aikaa ja takapakkejakin.

lääkeinjektio

"Ona! Ona! Tulisitko kansliaan, kiitos." Kuulutetaan sairaalaosaston keskusradiosta. Kävelen käytävää pitkin, portaat alas, käytävää suoraan ja vasemmalle kunnes olen kanslian ovella. Aavistan jo, mitä asia koskee, mutta kysyn silti :"Mitä asiaa?" Omahoitajani vastaa:" Me annettais sulle nyt eka lääkeinjektio." Menemme lääkehuoneeseen, mukana on omahoitajan lisäksi sairaanhoitajaopiskelija. He rapistelevat injektioainepurkin kanssa, sekoittavat injektioainetta ja täyttävät injektioruiskua. Minä puolestani yritän taltuttaa sisimmässäni herännyttä jännitystä piikistä ja pistettävästä aineesta, sekä sen kaiken peruuttamattomuudesta. Jos lääke pistetään lihakseen, sitä ei saa pois millään keinolla sieltä. Lääke alkaa vaikuttaa halusinpa sitä tai en. Samalla hetkellä tunnen itseni rohkeimmaksi ikinä.

Omahoitaja sanoo :"Nostaisitko paitaa hieman ja laskisitko housuja? Kannattaa nojata paino vasemman jalan varaan.. Sopiiko, että opiskelija pistää injektion?"Minä myöntelen ja teen työtä käskettyä. Sysään pois mieleeni heränneitä ennakkoluuloja lääkkeestä ja totean, että nyt on parantumiseni aika. Aion olla rohkea ja ottaa piikin vastaan ilman mitään turhia mutinoita. Opiskelija pistää piikin, se vähän nipistää ja sitten kirveltää. Ainetta purskahtaa vähän ulos pistosreiästä, se värjää ihon keltaiseksi.

Pistoksen jälkeen on kolmen tunnin seuranta-aika. Joskus nimittäin kyseinen lääke saattaa verenkiertoon joutuessaan aiheuttaa vakavia oireita, kuten verenpaineen laskua tai sekavuutta. Saan kiellon mennä ulos seuraavan kolmen tunnin aikana. Kiipeän takaisin toiseen kerrokseen lepäilemään sängylleni ja selailemaan kännykällä nettiä. Mitään erikoisempia oireita ei onneksi ilmaannu ja huokaisen helpotuksesta. Yritän totutella ajatukseen, että lääkeainetta on kehossani nyt koko ajan, enkä itse voi enää vaikuttaa sen määrään tai pitoisuuteen. Seuraava pistos odottaa minua 3.11.

Sairaalasta pois

"Oirekuvassa voimakkaita pakkoajatuksia, syyllistäviä ajatuksia, lisääntyvästi itsetuhoisia ajatuksia. Lääkehoitoon sitoutuminen ollut haastavaa lääkkeiden aiheuttamien sivuvaikutusten vuoksi. Nyt lääkityksenä toteutunut Olantsapiini annoksella 10 mg/vrk 2 viikon ajan. Tehostamisen tarve.

Kuvaa jatkuvia itsetuhoisia yllykkeitä, jotka hyvin kuormittavia viimeisen viikon aikana. Ei ole varma pystyykö vastustamaan. Kertoo vastaanotolla nyt miettivänsä miten voi heti vastaanoton jälkeen itseä vahingoittaa. 
Pitkäkestoisesti psykoottistyyppistä ajatusta persoonan siirtymisestä katsekontaktissa.

P.K. päivystyksellisesti lyhyelle sairaalahoitojaksolle itsetuhoisten ajatusten vuoksi, lääkityksen tehostus tarpeen. Alustavasti keskusteltu siirtymisestä päiväsairaalaan heti kun se on turvallista voinnin tasoituttua."


Nyt vointini on melko hyvä, olin sairaalassa maanantai 5.10.-perjantai 9.10. Minut kotiutettiin, sillä osastolle oli pakko saada vapaita paikkoja viikonlopuksi. Lääkitystäni muutettiin, mutta siitä lisää eri yhteydessä.

särkyneet tunteet

Minä haaveilen. Haaveilen syyllisyydentunnottomasta elämästä, vapaudesta. Syyllisyyden tunne on kuulemma harhaa, niin kaikki sanovat.

Lääkäri totesi, että ihminen on kuin kone. Jos olen kone, minun tunteeni ovat rikki.

Rikki menneenä vaellan taas sairaalan käytävillä. Lepoloma oman mielen hirmuvallasta.

lääke

Syön lääkettä kipeään mieleen. 10 mg olantsapiinia sujahtaa joka ilta kurkustani alas. Se tekee minussa näkymättömiä muutoksia, ottaa kontrollin pois minulta itseltäni, menetän sen yhä uudelleen. Pikkuisen valkoisenkellertävän napin suuri voima on ilmeinen.

En valita, en. Sillä yritän parantua (lopullisesti).

Soutamista ja huopaamista

Soutamista ja huopaamista? Se lausahdus merkitsee nyt paljon. Soudan ja huopaan sairauteni kanssa:
1) Tilani alkaa parantua 2) Ilostun ja ajattelen olevani "normaali", terve, joka pärjää missä vain 3) Alennan lääkeannostani/jätän lääkkeet kokonaan ottamatta 4) Vointini huononee ja oireet palaavat takaisin 5) Nostan ehkä lääkeannostani 6) Tilani alkaa parantua... jne.

En halua jatkaa tällä tyylillä. Se pettää kaikki aina lopulta, eniten petän itseni. Sillä tämä sairaus koskee MINUA, ei ketään muuta. Kukaan muu ei ole sairas minun sijastani. Se on minun tehtäväni parantaa itse itseni hyvin ja tehokkaasti!

Toivoa on vielä. Nyt olen kohdassa 4) ja 5).

Kuin muisto vain?

Minulle kuuluu hyvää, oikeastaan tosi hyvää. Vähän väsyttää, olen ollut terveen ahkera koko päivän, jaksanut opiskella muiden mukana fysiikkaa ja biologiaa. Olen nyt kansanopistossa, lääketieteeseen suuntaavalla opintolinjalla. Hyppäsin tähän "uuteen maailmaan" mukaan yhtäkkiä, vielä viime viikolla vietin päiväni päiväsairaalassa, hassua.

Minusta ei voisi kukaan arvata päälle päin, että olen ollut niinkin vakavasti sairas kuin psykoosissa. Kun uudet kaverini utelevat, mitä tein kesällä, en voi töksäyttää heille päin naamaa viettäneeni kymmentä päivää sairaalassa psykoosin valloissa. Kädessäni on pystysuora, noin 0,5 cm paksu ja 2 cm pitkä arpi. Ainoastaan se minusta (ja sairastetusta sairaudestani) näkyy päälle päin. Siitäkin voisi kirjoittaa pitkän pätkän tekstiä sairauteni tarinaan. Nyt kuitenkin tyydyn vain mainitsemaan, että arpi syntyi iltana, jolloin istuin psykoottisena omassa huoneessani ja olin onnistunut saamaan käsiini vihannessilppurin terän.

Jälkikäteen ajattelen, että olenpa kokenut helvetillisen ja rankan viime talven, kevään ja kesän. Olen iloinen, että se on ohi nyt. Toivottavasti.

Eilen tajusin, että nyt olen onnellinen.

taas energinen

Nyt tuntuu siltä, että psykoosin jälkeinen masennus alkaa olla vähitellen selätetty!! Nyt oloni tuntuu tosi hyvältä, olen energinen ja jaksan taas tehdä asioita :) ! Tunnistan jo vanhaa kunnon Oonaa monin tavoin käytöksessäni. Oikeastihan olen siis aika puhelias, innostun asioista helposti ja nautin aika pienistä jutuista, kuten sateen tuoksusta ulkona tai suklaalevyn mutustamisesta. Ihanaa, että tuo alkaa näkyä taas päälle päin!

Kelluva

Elämä kannattelee. Ystävä piirsi ongenkohon kellumaan aallon harjanteelle ja sanoi, että siinä hän on. Minäkin tunnistin itseni siitä. Saatan vajota veden pinnan alle, mutta aina kuitenkin pompsahdan takaisin ylös. Tietäisittepä kuitenkin, kuinka raskaalta se tuntuu, olla kelluva.

Asioita, jotka tänään minua kannattelivat:

nauru ystävän kanssa päiväsairaalassa

kahvin juonti päiväsairaalassa

piirtäminen

kaupassa käynti äidin kanssa

jäätelön ostaminen

halloum-juuston syöminen

blogipostauksien kirjoittaminen

piirustusten nimeäminen

matikan laskujen laskeminen

koirien lenkittäminen

lämmin sää ulkona

Asioita, joiden vuoksi kannattaa elää

perhe: äiti, isä, veljet, koirat

ystävät

unelma lääkiksestä; haaveammattinani on lääkäri

kansanopiston alkaminen nyt elokuussa (lääkiksen pääsykokeisiin valmennusta!)

musiikki

piirtäminen

kirjoittaminen

kaikkien mielenkiintoisten juttujen lukeminen netistä ja kirjoista

blogin pitäminen

ihanat blogikommentit

toisten blogien seuraileminen

suklaan ja karkkien syöminen

ympäristö; rakastan syksyn tuoksua!

pyöräily paikasta toiseen

kampaajakäynti huomenna

valokuvailu

sähköpostin kirjoittaminen rakkaalle ystävälle

nukkuminen

vuosien täyttäminen

hetket, jolloin saa tehtyä jonkun iloiseksi

♥

Tärkeintä

Tärkeintä on säilyttää minussa itsessäni rauha ja totuus. Varmuus siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi.
Oikeastaan jo nyt asiat ovat tarpeeksi hyvin.

Psykoottiset ajatukset eivät saa johtaa minua harhaan. Totuus on, että en ole syyllinen mihinkään, en ole paha ihminen. Minun ei tarvitse olla itsellenikään paha, rakastan minua ja haluan sille pohjimmiltani hyvää <3. Itsetuhoajatukset hätistän kauas pois, minun ei tarvitse rangaista itseäni (psykoottisin perustein...).

Rakkaudella itselleni <3, minä.

ps. Tämä ei ole kerskailevaa itserakkautta, päinvastoin. Yritän paikata sitä valtavaa rakkauden puutteen luomaa aukkoa, mihin olin luisunut psykoottisten ajatusteni uhrina. Tarvitsen nyt itserakkautta valtavan paljon <3.

Kaikki mitä minulla on

Se on pimeä ja tiivis tyhjiö, joka vie minulta voimat vähitellen. Silti, minulla ei ole muuta. Se on loppujen lopuksi kaikki mitä minulla on. On niin turvallista nojata sitä vasten, antaa kaikki valta sille. Ja pian en ole itse enää mitään. Se tekee minuun reikiä ja vuotaa minusta läpi. Kunnes hukun.

F23.3
F42.2

Rajalla, vaipumassa psykoosiin (kirjoitettu n. pari viikkoa sitten)

Minä, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Hymyilen, kävelen ystävää vastaan ja elän hetken häntä varten. Käyn kaupassa, ostan pussillisen irtokarkkisuklaata. Kotona silitän koiraa ja höpöttelen äidin kanssa asiat maan ja taivaan väliltä.

Minä, yhdeksäntoistavuotias tyttö. Ajatuksissani joku on tavattoman julma. "Viillä itseäsi, revi isot haavat käsiisi, ota yliannostus lääkkeitä, et ansaitse mitään hyvää, ansaitset kuolla, olet paha.."

Olen rajalla, välitilassa.
Ja silti tiedän, että minun pitää selviytyä, olla vahva. En saa edes miettiä kuolemaa.

Päiväkirjamerkintöjä sairaala-ajalta

Minua pelottaa.
Illalla pahin viholliseni herää henkiin taas, kerta toisensa jälkeen, joka ilta uudestaan, ei ikinä luovuta. Se pusertaa minut sisältä kasaan; ei voi hengittää, ei voi kestää, ei voi olla. Haluaisin hypätä portaikon alas, niellä lääkkeitä yliannostuksen, viiltää. Vihollinen ei sillä kuitenkaan kukistuisi, tekisin sen kaiken turhaan. Vihollista ei voi paeta, vihollinen asuu minussa. Jos vihollinen kuolee, minunkin on kuoltava. Ja se totuus sattuu. Totuus pelottaa kaikkein eniten.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Voi, kun saisin kaiken ahdistuksen tiivistettyä, kirjoitettua paperille, huudettua ilmaan, piirrettyä kuviin. Paha olo rikkoo kaikki paperin nurkat, sanojen rajat, kuvien ääriviivat. Mikään ei auta. Ainoa keino on selviytyä, mutta sitäkään ei voi.


Kirjoitin yllä olevat tekstit äärimmäisen ahdistuksen vallassa. En toivo kenenkään saavan minkäänlaista yllykettä niistä. Tekstit ovat vain ja ainoastaan tarkoitetut rehelliseksi kuvaukseksi tunteistani sairaala-aikana. 

psykoosi

Suljetulla osastolla

Niin minä sitten hukuin sairauteen, taas. Pääsin (jouduin) suljetulle osastolle sairaalaan. Eilen tuli täyteen viikko. Olin ahdistunut, vaaraksi itselleni ja psykoottiset ajatuskuviot vääristivät mieltäni (tai vääristävät hiukan yhäkin).

Alkuviikko oli vaikea. Silloin ahdisti ihan jokaisena hetkenä ja itsetuhoiset ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Lisäksi lääkkeiden syönti tuntui minusta hirveältä. Niitä ei voinut kuitenkaan jättää ottamatta, muuten en parane. Tuo ajatuskehä yltyi päässäni itkuiseksi taisteluksi. Oikeastaan koko elämä tuntui itkunsekaiselta taistelulta silloin.

Nyt olen lomalla sairaalasta ja väsynyt. Tiedän, että väsymyksen takana ovat Zyprexa ja Essitalopraami. Ehkä pakenen väsymykseeni myös ahdistusta. Koko ajan minun tekisi mieli nukkua. On kuitenkin ihana olla "vapaa", poissa sairaalasta. Sairaalassa on rankkaa.

Hukun.

Kellun aallokossa,

kohta ehkä hukun.

Kaunis on hetki.

Herkkä on mieli värisemään (yhä uudelleen).

-----------------------------------------------------------------------------

Nyt hukun.

Minulla ei ole tulevaisuutta.

Olen vain    sairas                                sairas
                               sairas 
                                               sairas, 
                                                                sairas,  
                                sairas,
                                                   sairas.

Paha, paha olo.

Haluaisin huutaa, kiljua, itkeä, raivota, hakata päätä seinään, käpertyä sänkyyn peiton alle, viiltää (ei!), ottaa lääkkeitä yliannostuksen (ei, ei, ei!!) tai vain tuijottaa apaattisena seinään.

Olen niin kyllästynyt sairastamiseen.
Tulevaisuus on sairaus ja ehkä koulua siinä sivussa, jos onnistun selviämään.
Ja vain minä voin nousta itse tästä ylöspäin. Olen umpikujassa kaiken kanssa.
Ja vain minä voin tietää, että en parannu vielä pitkään aikaan.
Anteeksi vain kaikki jo etukäteen, vaikeita aikoja tulee vielä eteen ja te joudutte minua kantamaan.


Yleensä minä olen hymyä, tänään minä sallin itseni olla.

Lattea, hymytön, surullinen, ahdistunut, töykeä, syrjässä, pois, hiljaa.

Vapaus.

Anteeksi.

Anteeksi sinulle, joka olet joutunut minua katselemaan.
Anteeksi äiti,
anteeksi koko muu perhe,
anteeksi hoitohenkilökunta (vaikka en olekaan heille henkilökohtaista anteeksipyyntöä velkaa),
anteeksi valtio,
anteeksi minä.

Olen pettynyt itseeni. Aiheutan itselleni vaikeita seuraamuksia. En tiedä mitä teen, en tosiaankaan tiedä. Maailmani maalataan kauhukuviksi, en halua sellaista maailmaa.

Ottakaa joku minulta tämä sairaus pois!

Vahinkoja.

Sattuu hassuja vahinkoja;

 puhun lääkkeistä liian sujuvasti kenelle vain,

piirrän tahattomasti liikaa arpia minäkuvaani.

Ymmärrän;

                                                                                            arvet ovat yli puoli vuotta olleet rajani.




Enää en tahtoisi, että ne rajoittaisivat minua.
Olen vapaa, jos tahdon niin.
Ja kyllä tahdon,
parantua.

varjo

"Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa. 

Kun päivä painuu pilveen, niin varjo katoaa.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, 

se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

(sanat laulusta "Ihme ja kumma")

Leikin pienenä varjolittaa:

Varjot törmäilevät toisiinsa, menevät toistensa läpi, sulautuvat hetkittäin yhdeksi isoksi varjoksi. Varjot eivät huuda kivusta, eivät ikinä. 

Jotkut ihmiset näkevät varjoja; vaanimassa selän takana, häivähdyksinä huoneiden kaukaisimmilla seinillä, ohikulkijoiden joukossa kaduilla. 

Minun sisälläni varjot asuvat. Varjoni ovat valtavaa syyllisyyttä ja ahdistusta, yhtä harhaa kuin varjot kaduilla, seinillä, selän takana. Toisinaan en tiedä, missä menee raja varjojen ja itseni välillä. Olen harhainen symbioosi.

Haluan työntää varjot pois minusta, vaikka niihin ei voi koskea. Tahdonvoimalla se onnistuu.

Muisto helmikuulta.

Pelkään lääkkeiden syöntiä. Pelko tuli minuun erään helmikuisen illan jälkeen.

Herään pimeästä huoneesta, makaan patjalla ja ympärilläni on hiljaista. En tiedä, miten olen sinne joutunut. Viimeinen muistikuvani on omasta sairaalahuoneestani, jossa luin kirjaa sängyllä maaten. Yhtäkkiä olenkin jossain muualla vailla tietoisuutta ajasta ja paikasta. Se tuntuu pelottavalta. Hoipertelen huoneen avonaisesta ovesta sairaalan käytävään. Hoitajat huomaavat minut ja kehottavat menemään takaisin. He sanovat: "Nuku kaikessa rauhassa vaan." 

Sydämensykkeeni ja verenpaineeni olivat laskeneet vaarallisen alas (lääkkeiden vaikutuksesta), siksi olin menettänyt tajuntani ja maannut tiedottomana sängylläni, kunnes potilastoverini olivat huomanneet minun tilani ja hälyttäneet hoitajat paikalle. He olivat raahanneet minut pitkin käytäviä ja portaat alas eristyshuoneeseen, jossa tilaani sitten oli seurattu yön yli.

Pelko on ehkä hiukan lieventynyt, mutta silti tämä vaaratilanne kummittelee yhäkin mielessäni. Siksi siitä kirjoitinkin.

Unelmia.

Olen kuluttanut päivän miettien unelmia. Niitä on tärkeää miettiä, se auttaa toipumaan ja jaksamaan. Minulla on paljon unelmia. Haluaisin ennen kaikkea toipua minulla olleista mielenterveysongelmista kokonaisvaltaisesti, täysin ja toivottavasti suhteellisen kivuttomasti. Toivoisin, että saisin lopettaa mielialaa tasaavien ja psykoosioireita poistavien lääkkeiden syönnin mahdollisimman pian. Haluaisin tulla varmemmaksi ihmiseksi, tuntea sisimmässäni turvallisuudentunteen ja luottamuksen elämän kantavuudesta. Mutta yksi polttavimmista unelmistani ei ole läheskään yhtä filosofinen kuin edellämainitut. Kuitenkin se unelma ratkaisee paljon elämässäni. Haluaisin päästä vielä joskus opiskelemaan lääketiedettä.

Unelma lääkiksestä heräsi jo ollessani lukion ekalla. Lukiossa panostin unelmani eteen lähinnä opiskelemalla kaikki kurssit fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Varsinainen pääsykokeeseen pänttääminen minun oli tarkoitus aloittaa viime syksyn lokakuussa, sitten kun viimeiset ylioppilaskirjoitukset olivat takana. Niinhän minä aloitinkin, mutta vähän sen jälkeen voimani ehtyivät, kun OCD ja psykoosi söi ne täysin. Sairaus oli vienyt minut vihdoin jaksamiseni äärirajoille. Olin jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jossa olisin voinut alkaa itkeä hetkellä millä hyvänsä (ja itkinkin), eikä kumpikaan sairaus antanut armoa siltikään. Elin erittäin tuskallisessa ja sairaassa maailmassa, joka oli vääristynyt pelkäksi psykoottisten ajatusten, pakkoajatusten ja pakkotoimintojen sekamelskaksi. En tiennyt, että OCD:n lisäksi sairastin myös psykoosia. Yritin kyllä lukea pääsykokeisiin silloinkin, mutta jokainen voi varmaan arvata tuossa mielentilassa saavutetut huimat oppimistulokset. Lopulta suostuin aloittamaan lääkityksen OCD:n taltuttamiseksi, kun mistään muusta ei enää ollut apua.

Loppusyksyllä vielä ajattelin, että kun lääkitys alkaa tepsiä, pääsen pänttäämään pääsykokeisiin uusilla palautuneilla voimillani entistä tehokkaammin. Mutta mikään ei mennyt niin kuin toivoin.
Lääkitys laukaisi tapahtumaketjun, jonka tuloksena löysinkin itseni talvella psykiatrisesta sairaalasta osastohoidosta. Olin sairaalahoidon alussa melkoisen sekaisin, mutta silti muistin vaatia läheistäni tuomaan pääsykoekirjani osastolle opiskelua varten. Hypomania/mania, akatisia ja mielialalääkkeen provosoima yleinen levottomuus olivat kuitenkin vieneet kaiken keskittymiskykyni, joten opiskelusta ei tullut aluksi mitään. Otin kirjat esiin vasta kolmannen sairaalaviikkoni alussa, kun keskittymiskykyni oli jo hiukan parantunut. Istuin sairaalan toimintahuoneen pöydän ääressä ja luin puolikuntoisena fysiikkaa loputtoman hämmentyneenä siitä, mitä kaikkea oli oikein päässyt tapahtumaan. Pänttäsin hurjan paljon ja olin itselleni hiukan vihainen sairastamiseen menetetystä ajasta. Ajattelin, etten saa luovuttaa....

En luovuttanut, hidastin vain vähän. En kevään kuluessa päntännyt itseäni puhki, vaan annoin ajan parantaa minua. Toivuin rauhassa ja työnsin kirjat tärkeysjärjestyksessä alemmalle sijalle. Tajusin kirjojen sisällön sijaan elämää.

Pääsykokeiden tulokset tulevat ihan kohta, enkä usko, että olisin hyväksyttyjen listalla. Se hiukan harmittaa, mutta olen hyväksynyt sairastumiseni (kuinka monta asiaa joudun vielä hyväksymään?).
En kuitenkaan hyväksy, että sairaus määrittäisi koko loppuelämäni. Lukemisintoni sen kuin kasvaa, aion sitten pyrkiä ensi vuonna lääkikseen uudestaan, täysissä voimissa ja parantuneena! Maltan tuskin odottaa, että saan aloittaa uudelleen valmistautumisen pääsykokeisiin :) .

Uskoisin kaikesta kokemastani olevan pelkästään hyötyä tulevaa (haave)ammattiani ajatellen. Tiedän miten tulee kohdella psyykkisesti sairaita potilaita omasta kokemuksestani, osaan ymmärtää ja katsoa laajemmasta näkökulmasta. Minulla on myös laaja lääketietämys ;) . Motivaationi auttaa muita on vain kasvanut entisestään sairastamisen myötä. Ettei pelkästään minua autettaisi.

Pystyn kantamaan.

"Kuvan tyttö ei näytä rasittuneelta, vaikka taakka yllä onkin valtava." -hoitaja

"Niin, olen tottunut siihen.." -minä

"Niin vähän arvelinkin."-hoitaja

Voiko psykoottisiin pakko-ajatuksiin tottua? Ilmeisesti voi. En huomannut tuota näkökulmaa silloin kun piirsin kuvaa. Olisin voinut piirtää minut itkemään maahan lyyhistyneenä tai vähintään irvistämään tuskasta taakan alla. Mutta en tehnyt niin. 

Olen tottunut sinnittelemään, viemään itseni arjen läpi, vaikka harhaluulot ja pakkoajatukset valtaisivatkin mieleni. Ei kukaan voisi arvata, mitä joudun toisinaan kantamaan harteillani. Minusta ei näy ulospäin mitään erityistä. Olin syksyllä "avoimessa psykoosissa" ja silti kirjoitin itseni ylioppilaaksi mainioin arvosanoin. Jouluna otin vieraita vastaan ylioppilasjuhlissani ja samaan aikaan mietin, milloinkohan joudun vankilaan. Hassua.

Aikaisemmin tulin peittäneeksi psykoottiset ajatukseni jopa hoitohenkilökunnalta. Ensin luulin, että joutuisin ajatusteni sisällön perusteella vankilaan ja psykoosin mentyä ohitse en edes tajunnut kärsineeni psykoosista. Mutta sitten, kun tajusin kaiken, paraneminen saattoi alkaa. Kerroin jok'ikisestä psykoottisesta ajatuksestani ja oireesta todenmukaisesti hoitohenkilökunnalle.

Nyt kun en enää peittele mitään, saan oikeankaltaista apua.

Tuijotan sairauttani silmiin (ja tiedän, että se tulee lopulta häviämään taistelun..)

Tuijotan sairauttani silmiin. Se on pimeä, harmaa ja raskas möhkäle ylläni. Minä kannan sitä harteillani ja se painaa minua alas, yhä syvemmälle sairauden mereen. Se saa minut olemaan syyllisyys. Se vie normaalit ajatukseni pois ja vetää minuun teräväreunaisia haavoja.

Minä olen kyllästynyt siihen. Haluan parantua tuosta "määrittelemättömästä psykoottisesta häiriöstä" sekä OCD:stä. En voi elää niiden sanelemaa elämää, sellainen elämä ei kannattele minua.

Jos haluan parantua, en voi jättää lääkkeitäni ottamatta. Sivuvaikutukset voidaan hoitaa pois. Ja en voi väittää, että en muka ansaitsisi lääkkeitä tai hoitoa, se on sairaus, joka sanoo niin. En ole myöskään riittävän terve voidakseni olla ilman lääkkeitä. En halua psykoottisten oireiden tai OCD:n palaavan. Lääkkeet eivät ole minulle haitaksi kun taas psykoottisuus kuulemma tuhoaa aivot ja älykkyyden. En halua sitäkään.

En voi myöskään satuttaa itseäni. Viiltely jättää arpia kehoon ja mieleen. Itsensä satuttaminen on toipumisessa askel taaksepäin. Siitä jää oikeasti huono olo. Arvetkin ovat oikeasti rumia. Niissä ei ole mitään hienoa, dramaattista tai mitään muutakaan ihailtavaa. (Silti minun täytyy hyväksyä ne.) Arvet voivat olla kiusallisia haaveammatissani. Onko arpikäsi-lääkäri muka kovin uskottava? Viiltely huolestuttaa ja satuttaa läheisiäni. Äitini kärsivä ilme on kamala nähdä. Mutta ennen kaikkea, viiltelystä kärsin minä.

Minun täytyy myös taistella. Taistella järjellä. Tiedän mitä psykoottiset -sekä OCD- ajatukset ovat. En voi antautua niiden valtaan, kun olen niitä nyt askeleen edellä. Syyllisyys ei oikeuta minua pahuuteen itseäni kohtaan. Jos joku väittää muuta, se joku on sairaus. Ja jos en itse taisteluun pysty, minun täytyy uskaltaa luottaa avuntarjoajiin.

Minun täytyy tajuta, että sairaus ei saa määrätä tulevaisuuttani. En aio olla loppuelämääni sairas, sairaudeton elämä on vasta alussa. Kaikkien edellämainittujen keinojen avulla häädän sairauden pois itse. Kukaan muu ei sitä voi tehdä. Pysäyttävää tajuta se, mutta se on totta. Aion elää tulevaisuudessani normaalia elämää; käydä töissä, asua omassa kodissa, toivottavasti saada oman perheen, harrastaa kivoja juttuja vapaa-ajalla kuten piirtää ja kirjoittaa... Olla onnellinen.

Väsymys.

Aloitin uuden lääkkeen syömisen n. puolitoista viikkoa sitten ja sivuvaikutuksena on hirveä väsymys. Alun sivuvaikutukset kestävät arviolta ehkä kolmekin viikkoa ja se aika pitää sitten vain sinnitellä unen ja valveen rajamailla... Eilen nukuin päiväunia 5 tuntia ja siltikin sain yöllä unta. Ja tänään heräsin, olin vähän aikaa virkeä ja väsymys-ahdistus hyökkäsi sitten taas kimppuuni. Pitäisi jaksaa, mutta minua väsyttää. Koko ajan.

Mutta lääke on auttanut jo ihan hyvin. EI PAKKOAJATUKSIA/ PAKKO-OIREITA, jeeeeeeee :D!

Minua mietityttää ensi syksyn "hoitokuviot". Missä ja miten mielenterveyttäni hoidetaan, jos muutan eri paikkakunnalle opiskelemaan (hain opiskelemaan biokemiaa Ouluun ja lääketiedettä Kuopioon)? Onko Oulussa tai Kuopiossa hirveät jonot kaikkiin mielenterveyspalveluihin? Saako vastaanottoaikoja esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle tarpeeksi usein? Onko hoitohenkilökunta sielläkin mukavaa (joo, hassu kysymys :D ) ?

Tämmöisiä ajatuksia minulla tänään.

Totuus pakkoajatuksista.

Ne olivat psykoottisia ajatuksia. Antipsykoottinen lääkehoito tepsii, vie ajatukset pois. Ja minä olen iloisen huojentunut, ei enää syyllisyyttä. Samalla tuntuu hämmentävältä, olenko tosissani kärsinyt vuosien ajan enemmän tai vähemmän psykoottisesta tilasta?

Eniten hämmentää se, että olen ollut toimintakykyinen. Olen pärjännyt lukio-opinnoissa, kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, en eristäytynyt kotiin. Onnistuin piilottamaan psykoottiset oireet kaikilta, jopa itseltäni. Ei kukaan olisi osannut arvata. En minäkään, elin siinä hirviömäisessä maailmassa ihan kokonaan ja luulin, että harhaluuloni ovat totta.

Toki siinä rinnalla kulki/kulkee myös pahaksi päässyt OCD. Psykoottiset ajatukset tulivat ikäänkuin pakonomaisesti mieleeni ja hallitsin niitä pakko-oireiden kautta. Esimerkiksi, jos liikennevalo ei vaihtunut vihreäksi 3 sekunnin aikana, se oli varma merkki siitä, että olin syyllinen.
(Olen kertonut muista pakko-oireistani aiemmissa blogipostauksissa, sieltä niitä voi lukea, jos kiinnostaa.)

Romahdus tuli joulukuussa. Silloin en enää kestänyt ja lähes ainoastaan itkin kotona lohduttomana viikon ajan. Meinasin lähteä poliisiasemalle "ilmiantamaan itseni", kerroin siitä äidilleni, ja tämä piti sitä lähinnä outona vitsinä. Kuvittelin, että muut vain huijaavat, ettenkö muka olisi syyllinen. Siihen viikkoon tiivistyi kaikki ahdistus, toivottomuus ja muu ikävä, mitä olin koskaan kokenutkaan.

Sitten minua yritettiin auttaa. Auttavat tahot tosin luulivat, että kärsin "vain" pahoiksi menneistä OCD:n oireista, sillä en uskaltanut kertoa heille totuutta syyllisyyden kokemuksestani. Luulin nimittäin, että minut pistetään siltä seisomalta vankilaan.

Minulla aloitettiin SSRI-lääkitys, joka ei sopinut minulle sitten ollenkaan. Nukuin kahden viikon päivät lopen uupuneena kotona ja aloin kärsiä entistä voimakkaimmista itsetuhoisista ajatuksista. Suunnittelin hautajaiseni ja kirjoitin jäähyväiskirjeen. Onneksi havahduin ja tajusin, että tuo ei ole normaalia. Lopetin lääkitykseni salaa. Muutaman päivän päästä en enää sitten nukkunutkaan ja kävin muutenkin ylikierroksilla. Minut lähetettiin psykiatriselle osastolle maniaepäilyn vuoksi. Ja tästä tämä tarina jatkuukin blogipostausten merkeissä.. Olin sairaalassa lähes koko helmikuun. Se oli rankkaa aikaa, mutta toisaalta kovin opettavaista...

OIREITANI:

Epärealistinen syyllisyys (: luulin syyllistyneeni murhan yritykseen), havaitsin "merkkejä"  ympäristöstä (muiden ihmisten puheet, iltapäivälehtien otsikot, hälytysajoneuvot, tapahtumat kirjoissa/novelleissa, keskustelupalstojen jutut jne...), pelkäsin toisinaan, että joku (ylempi voima) rankaisee "pahoista teoista" ja tahtoo minulle pahaa, luulin joutuvani vankilaan ja pelkäsin, että joku ilmiantaa minut poliiseille (kerran rupesin itkemään hysteerisesti nähdessäni pillit päällä ajaneen poliisiauton), koin että persoonallisuus vaihtuu jos katsoo toista silmiin/haistaa toisen ihmisen tuoksun.......

Nyt onneksi kaikki on hyvin ja nuo kaikki oireet kuulostavat lähinnä absurdeilta. Tajusin menneen tilani realistisesti vasta vähän aikaa sitten. En olisi aikaisemmin voinut uskoa, että minä olen elänyt psykoottisessa tilassa. Mutta mennyt pitää vain hyväksyä.

Luopua

On olemassa ihmisiä, jotka ovat verrattavissa voikukkiin. Voikukkaihmiset muuttuvat. Voikukkaihmiset ovat aluksi itsestäänselvän värikkäitä ja elinvoimaisia, mutta pian tulee aika, jolloin he joutuvat luopumaan. Tuuli repii heistä haaleat palaset vähitellen tai puuskissa ilmaan, eikä samaan entiseen ole paluuta.
Mutta uusia keväitä tulee taas.

(En tiedä, sattuuko voikukkia, mutta minulle luopuminen teki kipeää..)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä hetkellä minua väsyttää. Uuteen lääkkeeseen sopeutuminen sivuoireineen vie aikaa. Taas.

ystävyys

Sinulla

arpi kädessä,

mekkosi reiät linnunmuotoisia.

Olet kertonut,

                                                                              jotkut asiat vain hukkuivat tuuleen.

                                                                                                         Väitit menneesi rikki.

Ei niillä asioilla väliä,

haluan pitää kiinni pelkästään Sinusta.

Sinä taas,

piirsit itsesi epäröimättä luokseni sairaalaan vaikeina aikoina,

kuvitit minut sinnikkäästi vierellesi vielä silloinkin, kun olin toipumassa.

Milloin silmäsi kaikuivat huolesta,

milloin ne hehkuivat naurusta yhdessä omien silmieni kanssa.

Ystävä rakas,

olet ihanan keskeneräinen viiva.

Kiitos.

Ajatuksia sairastumisesta.

Puhuin itselleni totuuden.

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

runo

Omakuva

Hänellä on

                  suu, silmät, kädet, jalat, hiukset, 

                      kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                           mutta sitä ei kukaan huomaa,

                                                                sillä hän ei vajoa asvalttiin.

Rauhallista.

Pääsin sairaalasta pois vähän yli kuukausi sitten, helmikuun lopulla. Kaikki on niin hyvin nyt kuin voi olla tässä tilanteessa. En ole enää maaninen/hypomaaninen ja saan riittävästi tukea toipumiseen tästä kaikesta. Ja arvatkaa mikä on paras asia? Lääke, jota syön nyt, on vienyt pakko-oireet ja ajatukset miltei kokonaan pois! Tuntuu, kuin harteiltani olisi viety 20 kilon paino pois! Oloni on hyvin keveä verrattuna loppusyksyn (ja sitä edeltävien vuosien) helvettiin.

Vielä vähän aikaa sitten oli vaikeaa. Mielialat eivät meinanneet pysyä tasapainossa sairastetun hypomanian/manian jälkeen. Ne poukkoilivat ylös-alas hallitsemattomasti ja aiheuttivat päivystysreissunkin eräänä harmaana kevätpäivänä. Olin viiltänyt käteeni tikkejä vaatineen haavan. Nyt siitä on jäljellä erittäin ruma arpi. Arpi harmittaa minua, mutta toisaalta en ole itselleni vihainen siitä, sillä en ollut haavan tekohetkellä oikein oma itseni. Olin mielialaheittelyn uhri ja samalla sekaisin uudesta lääkkeestä.
Lääkkeeseen sopeutuminenkin vei siis aikansa monine mutkineen. Osastolla olin syönyt kauheasti erilaisia lääkkeitä, mutta kotiinpääsyn jälkeen minun piti alkaa syödä minulle täysin uutta mielialaan vaikuttavaa lääkettä, Risperidonia. Illalla otettuani lääkkeen, heräsin aamulla kuuden aikoihin kauhean nopeaan sydämentykytykseen. Pulssini oli levossa yli 120. Siitähän sitten seurasi taas päivystysreissu. Mukaan sieltä sain kehotuksen käyttää Propral-lääkettä ehkäisemään kyseisen antipsykootin aiheuttamia sydänoireita. Propralin säännöllinen käyttö aiheutti minulle jatkuvaa huimausta ensimmäiset kaksi viikkoa. Olin sen aikaa kuin mummo köpötellen hitaasti kaikkialla, jotten vain kaatuisi.

Nyt toipumiseni jatkuu päiväsairaalassa ja siten, että yritän elää hitaasti päivän kerrallaan. Aion lukea pääsykokeisiin voimieni mukaan, mutta en rasita itseäni liikaa ja lykkää sillä tavoin mieleni toipumista. Hypomanian/manian sekä vakavaksi päässeen OCD:n sairastaminen on ollut valtava stressi ja rasitustila aivoille. Ne tarvitsevat nyt lepoa. Väsyn hiukan tavallista helpommin ja keskittymiskykyni ei vielä ole entisenlaisensa. Mutta pikkuhiljaa ja toiveikkaasti eteenpäin vain! Kesän loputtua minun pitäisi olla kuulemma toipunut ihan täysin.
:)

Epävarmuus

Pääsin sairaalasta viikonloppulomalle. Miten identiteettini voikin olla niin hukassa? Tunnen keinuvani sairauden ja terveyden välimaastossa. En ole oikein kumpaakaan. Mutta tarvitseeko edes olla? Jos todella ajattelen, minulle riittää tieto, että (hypo?)maniani on mennyt pois. Olen kaiken lisäksi väsynyt. En tiedä, johtuuko se osastostressistä, mielialantasaajalääkkeestä, alhaisesta verenpaineesta vai alhaisesta hemoglobiinista. Olen yksi iso epävarmuus.
Entä miten tulevaisuus? Jaksanko opiskella tänä talvena lääketieteellisen pääsykokeisiin? Jaksan, ainakin yritän. Antakaa joku minulle voimaa!
Entä OCD? Väistyykö se taka-alalle, jos minulle on mahdollisesti puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö? Nyt valitsisin pahan OCD:n ilman jälkimmäisen laukaisseita lääkkeitä. Kaikkea sitä ihminen kokeilee ilman tietoisuutta pahoista seurauksista.
Entä minä? Kuka oikein olen?

Kun mieli sairastuu pahasti

Sairaalassa:

Ikkunoissa ei ole kaltereita.
Joku käyttää huulipunaa
                                 ja väittää olevansa prinsessa Diana.
Joidenkin silmät ovat lasia.
Minä ja huonetoverini olemme elossa.
Mutta tämä on hätätilanne.


Joku huutaa:"En halua elää!"
Minä olen elossa  ja silloin kannan väkisinkin hänen suuren tuskansa.
On pysähtynyt aika, portaikko ja kaiku.

Minulla itselläni on vain lääkkeen laukaisema mania.

Sain lääkkeet.

Odotan sitä hetkeä, kun ne viimein alkavat tehota. OCD on kiero tauti. Nukuin tänään 6 tunnin päiväunet ihan vain ahdistuksen poistamiseen. Nukkuessa mieli rauhoittuu. Olen kai väsynyt henkisestikin.