Päiväkirjamerkintöjä sairaala-ajalta

Minua pelottaa.
Illalla pahin viholliseni herää henkiin taas, kerta toisensa jälkeen, joka ilta uudestaan, ei ikinä luovuta. Se pusertaa minut sisältä kasaan; ei voi hengittää, ei voi kestää, ei voi olla. Haluaisin hypätä portaikon alas, niellä lääkkeitä yliannostuksen, viiltää. Vihollinen ei sillä kuitenkaan kukistuisi, tekisin sen kaiken turhaan. Vihollista ei voi paeta, vihollinen asuu minussa. Jos vihollinen kuolee, minunkin on kuoltava. Ja se totuus sattuu. Totuus pelottaa kaikkein eniten.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Voi, kun saisin kaiken ahdistuksen tiivistettyä, kirjoitettua paperille, huudettua ilmaan, piirrettyä kuviin. Paha olo rikkoo kaikki paperin nurkat, sanojen rajat, kuvien ääriviivat. Mikään ei auta. Ainoa keino on selviytyä, mutta sitäkään ei voi.


Kirjoitin yllä olevat tekstit äärimmäisen ahdistuksen vallassa. En toivo kenenkään saavan minkäänlaista yllykettä niistä. Tekstit ovat vain ja ainoastaan tarkoitetut rehelliseksi kuvaukseksi tunteistani sairaala-aikana. 

psykoosi

Suljetulla osastolla

Niin minä sitten hukuin sairauteen, taas. Pääsin (jouduin) suljetulle osastolle sairaalaan. Eilen tuli täyteen viikko. Olin ahdistunut, vaaraksi itselleni ja psykoottiset ajatuskuviot vääristivät mieltäni (tai vääristävät hiukan yhäkin).

Alkuviikko oli vaikea. Silloin ahdisti ihan jokaisena hetkenä ja itsetuhoiset ajatukset eivät jättäneet minua rauhaan. Lisäksi lääkkeiden syönti tuntui minusta hirveältä. Niitä ei voinut kuitenkaan jättää ottamatta, muuten en parane. Tuo ajatuskehä yltyi päässäni itkuiseksi taisteluksi. Oikeastaan koko elämä tuntui itkunsekaiselta taistelulta silloin.

Nyt olen lomalla sairaalasta ja väsynyt. Tiedän, että väsymyksen takana ovat Zyprexa ja Essitalopraami. Ehkä pakenen väsymykseeni myös ahdistusta. Koko ajan minun tekisi mieli nukkua. On kuitenkin ihana olla "vapaa", poissa sairaalasta. Sairaalassa on rankkaa.

Hukun.

Kellun aallokossa,

kohta ehkä hukun.

Kaunis on hetki.

Herkkä on mieli värisemään (yhä uudelleen).

-----------------------------------------------------------------------------

Nyt hukun.

Minulla ei ole tulevaisuutta.

Olen vain    sairas                                sairas
                               sairas 
                                               sairas, 
                                                                sairas,  
                                sairas,
                                                   sairas.

Paha, paha olo.

Haluaisin huutaa, kiljua, itkeä, raivota, hakata päätä seinään, käpertyä sänkyyn peiton alle, viiltää (ei!), ottaa lääkkeitä yliannostuksen (ei, ei, ei!!) tai vain tuijottaa apaattisena seinään.

Olen niin kyllästynyt sairastamiseen.
Tulevaisuus on sairaus ja ehkä koulua siinä sivussa, jos onnistun selviämään.
Ja vain minä voin nousta itse tästä ylöspäin. Olen umpikujassa kaiken kanssa.
Ja vain minä voin tietää, että en parannu vielä pitkään aikaan.
Anteeksi vain kaikki jo etukäteen, vaikeita aikoja tulee vielä eteen ja te joudutte minua kantamaan.


Yleensä minä olen hymyä, tänään minä sallin itseni olla.

Lattea, hymytön, surullinen, ahdistunut, töykeä, syrjässä, pois, hiljaa.

Vapaus.

Anteeksi.

Anteeksi sinulle, joka olet joutunut minua katselemaan.
Anteeksi äiti,
anteeksi koko muu perhe,
anteeksi hoitohenkilökunta (vaikka en olekaan heille henkilökohtaista anteeksipyyntöä velkaa),
anteeksi valtio,
anteeksi minä.

Olen pettynyt itseeni. Aiheutan itselleni vaikeita seuraamuksia. En tiedä mitä teen, en tosiaankaan tiedä. Maailmani maalataan kauhukuviksi, en halua sellaista maailmaa.

Ottakaa joku minulta tämä sairaus pois!

Vahinkoja.

Sattuu hassuja vahinkoja;

 puhun lääkkeistä liian sujuvasti kenelle vain,

piirrän tahattomasti liikaa arpia minäkuvaani.

Ymmärrän;

                                                                                            arvet ovat yli puoli vuotta olleet rajani.




Enää en tahtoisi, että ne rajoittaisivat minua.
Olen vapaa, jos tahdon niin.
Ja kyllä tahdon,
parantua.