"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Olin ollut jo monta viikkoa kovin rasittunut sosiaalisiin tapahtumiin. Asia vaivasi minua ja jankutin itselleni koko ajan, että ystävien kanssa olemisesta kuuluu pitää. Ajattelin kuitenkin, että syy on muutoksessa, tämän hetken elämäni päänäyttelijässä. Aamulla heräsin ja mieleeni tulvi lähes välittömästi kasa pakkoajatusketjuja. Siispä sosiaalisen jaksamattomuuden ohella tänään sattui olemaan myös rankka ocd:n värittämä päivä.

Kaikki kulminoitui lopulta itkuahdistuspurkautumiseen lapsuudenystävälle, kun kävelimme keskellä valaistua keskustan katua ihmismassan seassa. Olin sitä ennen pitänyt häiriöni visusti salassa ystäviltäni, sillä en koskaan halunnut rasittaa heitä negatiivisilla asioilla. Ystäväni oli menossa tanssitunnille ja minä olin kävelemässä bussipysäkille. Kävelimme pois ihmismassasta ja pysähdyimme. Ystävä kuunteli avautumiseni ocd:n aiheuttamista hirveyksistä ja halasi minua sen jälkeen. Itkin sen jälkeen vielä vähän. Hän puhui minulle järkeä, mutta osoitti samalla suurta ymmärrystä minua kohtaan kaikin tavoin. Hän ei järkyttynyt kuullessaan ocd:stäni ja sanoikin nyt tajunneensa syyn siihen, miksi välillä "minä (=Ona) olen kuin toisessa maailmassa". Ystäväni uhrasi aikaansa ja myöhästyi pahasti tanssitunnilta. Mutta kaikkein parhaimman oivalluksen ja tunteen hän antoi minulle sanoessaan:
"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Ystävääni kiinnosti huoleni ja hän otti minut vakavasti. Hän välittää minusta.

Saan olla oma itseni.

Kyllä tästä lähtien puhutaan varmasti! Ystäväpulmani ja sosiaalinen jaksamattomuuteni saivat kamalan päivän lopulla yllättävän ratkaisun. Juuri tätä varten ystävät ovat. Ystävien kanssa jaetaan ilot ja myös surut. Niin kliseistä, mutta silti niin totta. Olen ollut kuin pinnallinen kuori, joka on ollut hyvin etäinen ja kylmä. Olen nauranut pinnallisesti ja en ole hymyillyt silmillä, sillä en ole koskaan tuonut rehellisesti ilmi surujani. (Pakko-oireisen häiriön aiheuttaman) ahdistuksen, vihan ja surun koteloiminen vaati valtavasti energiaa. Teeskentely vei voimat itseltäni ja todellisen Onan pois ystäviltä. Tästä lähtien ei ole olemassa mitään erillistä OCD-Onaa, vaan on olemassa yksi ja ainoa kokonainen Ona.
Yritän tästä lähtien siis uskaltaa olla rohkea ja antaa tosiystävieni puolittaa huoleni, jos en yksin pysty niitä romahtamatta kantamaan.

Lapsuudenystäväni on minulle hyvin tärkeä ihminen.

ärsyttävä OCD

Jos joku ocd-ihminen blogiani sattuu joskus blogiani vilkaisemaan, kommentoikaa te ihanat! Haluaisin niin kovasti jutella jonkun kanssa tästä rasittavasta häiriöstä ja sen kanssa pärjäämisestä : ) .

Nyt mieleni on päästänyt irti kaikkein raskaimmista pakkoajatuksista, ainakin väliaikaisesti. Voi mikä helpotus! :). Kuitenkin OCD vaikuttaa älykkäämmältä kuin minä itse, jolla pitäisi olla kyky hallita omia ajatuksiaan. Nimittäin nyt kyseinen idioottisairaus kehittää uusia pakkoajatuksia vanhojen tilalle! Rasittavaa, mutta vielä ei tunnu ihan epätoivoiselta.. Toivottavasti saisin psykologikeskusteluajan mahdollisimman pian, jotta tilanne ei pääsisi luisumaan taas ihan kamalaksi :)

OCD-diagnoosi

Sain viimeinkin varsinaisen diagnoosin! Lääkärin mukaan se on ilmiselvä juttu. Yritän sisäistää sitä, vaikka kuitenkin olen tiennyt jo kauan, että minulla on ocd. 

Pakkoajatukset ovat olleet viimeaikoina aivan hirveitä! Torstai-illan vietin itkien sängyn päiväpeiton päällä ja psykiatri suositteli minulle aika nopeasti jotain OCD-vertaistukiryhmää, kun purskahdin itkuun vastaanottokäynnillä samaisen päivän aamuna. Sanoin, että en jaksa ehkä enää kauhean kauan, kun tämä kertoili minulle hoidon saamismahdollisuuksista ja ajan kestosta ennen terapian(?) aloitusta. Kaikki tuntui silloin niin raskaalta. Olin koko edellisen viikon taistellut mieltäni vastaan ja tulevat päivät näyttivät samalta kidutukselta. Onneksi mielentilani on nyt jo vähän parempi! Nyt pystyn taas katkaisemaan pakkoajatusvyöryn, vaikka se vaatiikin paljon energiaa.. Joku osuvasanainen ocd-ihminen kirjoitti blogissaan toteamuksen :"Omaa päätään ei voi juosta pakoon."
Oi, kumpa voisikin!

abc vs ocd ( :D )

"ABC, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen......"

Stop! Eipäs se ihan noin yksinkertaisesti menekään!

OCD, kissa veivaa edestakaisin kahden tikapuun puolan väliä laskien maanisesti kosketuskertojen lukumääriä, tikapuita pitkin ahdistukseen ja mielen helvettiin...

Ihana ja yhtäkkinen tuntemus

Kaikki sujuu lopulta parhainpäin. Ja elämä voi olla hyvää ja iloista pakko-oireiden kanssakin.. Jännää, että on tällainen tunne, ihanaa!

Nyt on taas sellainen hetki..

..jolloin pakkoajatukset meinaavat saada minut vahingoittamaan itseäni. Ajatukset eivät lopu ja ne kasvavat suhteettomiin mittoihin. Mieleni osapuolet (järkevä-, sekä pakko-oireinen) painivat keskenään ja kumpikaan ei tahtoisi alistua. Se ei ole reilua ruumistani kohtaan, jos käteeni tulee taas jotain hirveän rumia jälkiä! Yksikin itsetehty naarmu on askel taaksepäin ja sitä en halua. En ole oikeasti sellainen, jota itsetuhoiseksi kutsutaan. Muina hetkinä olen positiivinen, iloinen ja luova, mutta kun ajatukseni lukittautuvat pakko-oireisesti jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja kiertämään ympyrää ja kiertämään ympyrää niin kuka sellaista kestäisi!!

      Tiedän, että on väärin sanoa: "On OCD:n syytä, että olen tullut satuttaneeksi itseäni", sillä mieleni ja sen häiriö eivät ole mitenkään minusta erillään. Hallintani ulkopuolella ehkäpä, mutta kuitenkin ne ovat osa minua. En voi siis nähdä OCD:tä mörkönä, joka tekee minulle pahaa tahtomattani. Se ajatusmalli on vain tekosyy, mutta välillä helppojen tekosyiden keksiminen on jopa inhimillistä. Liiallinen ajatteleminen voi uuvuttaa kenet tahansa.

"Minun ruumiissani asuu paha noita,
se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaisen.
Täältä pois vain pääsee kulumalla,
ei tapa routa, halla.
Mä usein vain odotan.."

Indica, Noita (Kadonnut puutarha)

Todellakin, joskus illat ovat kestämistä ja seuraavan aamun odottamista. OCD näkee asiat omasta näkökulmastaan ja tarttuu jokaiseen yksityiskohtaan aiheuttaen minulle pahaa mieltä. Se syyttelee ja minua vaivaakin krooninen huono omatunto, turhaan ja ihan pienimmistäkin syistä! Järkeni yrittää ratkoa asioita OCD-tuomarin kanssa, mutta kun joku asia on käsitelty ja minut julistettu syyttömäksi, OCD keksii jonkun toisen asian ja alkaa syytellä minua siitä, penkoo luurangot kaapista ja mielen yltä ja alta. OCD keksii minulle rangaistuksia, joiden avulla "pahat teot" hyvitetään, kuten "hakkaa itsesi mustelmille käsivarsista", "tee itsellesi leveä haava".

 Välillä saatan väitellä OCD:n kanssa monta päivää peräkkäin ja nukutut yöt ovat ihania taukoja uuvuttavassa (ja täysin turhassa) oikeusprosessissa. Päivät olen kestänyt jotenkuten, koska välillä on onneksi pakko ajatella jotain muutakin (koulu, ihmisille jutteleminen jne). Tilanne on kuitenkin välillä rauhallisempi ja omatunnottomat jaksot ovat kasvamassa entistä suuremmiksi. En vain millään tahtoisi palata taaksepäin "parantumiskehityksessäni", se pelottaa ja turhauttaa minua. Toivottavasti tämän blogitekstin alussa kuvattu tunne on vain pieni notkahdus eikä sen suurempaa..

Omatunnottomat jaksot tosin tarkoittavat muiden pakko-oireitteni lisääntymistä ajatuspakko-oireiden (mm.turha omatunnonpuuskien tunteminen) kustannuksella, ainakin totutusti. Rämpytän entistäkin innokkaammin vessan valoja päälle-pois-päälle-pois tietyn mielessäni olevan säännöstön mukaan ja hiplaan pieniä sekä suuria esineitä liikuttaakseen ne millintarkalle paikalleen. Ette usko kuinka vaikeata se onkaan, jos kyseessä olevat esineet ovat pyöreitä...Joskus minun täytyy käydä koskettamassa jotain esinettä uudestaan ja uudestaan tai käydä kävelemässä jokin kohta kadulla toiseen kertaan. Kumitan "väärällä" käsialalla kirjoitetut sanat, kirjaimet, lauseet ja numerot. Toistan joitakin sanoja tai lauseita joko 3 tai 5 kertaa ja vältän katsomasta tiettyjä ihmisiä silmiin. En voi pitää tietyn värisiä vaatteita, sillä muuten..* pakko-oireinen ajatusketju. Kierrän lyhtypylväät tai vesilätäköt samalta puolelta, miltä ystävänikin.

 Avunhakemiseni pakko-oireiseen häiriöön alkoi siitä, kun kirjoitin koulupsykologille erittäin ylikohteliaan sähköpostiviestin ja tämä vastasi onneksi melko lyhyen ajan kuluttua viestin lähettämisestä. Olin helpottunut, sillä olin jo melkoisen turhautunut mieleeni. Psykologikäynnit auttoivat minut yli pahimmasta oirehtimisvaiheestani ja saivat järkeni tappelemaan pakko-oireita vastaan.
Psykologi lopulta ehdotti lähetettä nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja suostuin pitkän miettimisen jälkeen. Aluksi tuntui järkyttävältä olla "hullujen huoneen asiakas", sillä koulupsykologikäynneissäkin oli ollut reippaalle ja aina iloiselle minä-imagolle tarpeeksi kestettävää. Nykyään näen tuon "hullujen huoneen" paikkana, missä ne ihmiset tekevät hirmuisen tärkeää työtä auttaen ihmisiä, joiden mieli ei vain satu olemaan tasapainossa lukemattomista erilaisista syistä johtuen. Suurin osa asiakkaista ei ole hulluja, vaan ihan tavallisia nuoria, ja en enää osaa liittää mihinkään (mielen)auttamispaikkaan mitään negatiivista ilmaisua, kuten "hullujen huone". Silti kuitenkin hihkun mielessäni tyytyväisyydestä, kun lähtiessäni polilta olen päässyt rakennuksesta jo hyvän välimatkan päähän tai psykologi ei ehdota käyntiä seuraavalle viikolle, vaan vasta sitä seuraavalle.

Pärjään ihan hyvin verrattuna siihen, millainen ajatusmyrsky päässäni velloo. OCD on ongelma, mutta osaan suhteuttaa sen todellisuuteen. Se ei saa pilata elämäni tärkeää ajanjaksoa, nuoruutta. En ala sellaiseksi, jota voidaan kuvailla mielisairaaksi.

Pakko mielessäni

Hei, olen Ona, yhdeksäntoistavuotias tyttö.

En voi sanoa, että olisin useinkaan aikuinen, vaikka olenkin jo täysi-ikäinen. Aikuiset ovat kypsiä ja he kykenevät huolehtimaan itsestään poikkeuksetta. He eivät mene ikinä paniikkiin eivätkä vahingoita itseään. Aikuiset eivät kuluta veronmaksajien rahoja julkisen terveydenhuollon piiriin kuuluvan psykiatrisen poliklinikan asiakkaina, vaan tasaavat mielensä järkevästi.

Aion kertoa blogiini eksyjille omia ajatuksiani pakko-oireisesta häiriöstä, jota mieleni sattuu valitettavasti sairastamaan (ei tosin enää pitkään, parantuminen on jo aloitettu vähin askelin..!) . En ole läpeensä sairas ja vain muutama tietää häiriöstäni. Se ei näy minusta mitenkään ulospäin satunnaiselle kadunkulkijalle. Elän normaalia arkea, jota vahvasti epäilty pakko-oireinen häiriö hankaloittaa joskus enemmän ja joskus vähemmän. Minulla on ollut OCD:n oireita jo lapsuudesta asti. OCD on kiero mielenhäiriö ja se ei ansaitse synkänromanttista blogia näyttämökseen. Blogini tulee olemaan OCD:n häväistys-ja ruumiinavauspaikka, jossa se ruoditaan perinpohjin auki ja katsotaan mitä se on syönyt.

Joskus mieleni näyttää tältä. Katson kaunista kuvaa, mutta samalla hirveät pakkoajatukset eivät mene pois ja lopputulos on yksi ruma sekamelska.