Kuulumisia

Mitä minulle nyt kuuluu? :)

Vappu vietettiin rauhallisissa merkeissä, asuinpaikassani ja isän luona.
Käyn nyt päivätoimintapaikassani 2 kertaa viikossa, mutta pian tulee lisää kertoja, kolmesti viikossa. Kivaa :)

Tein masennustestin ja minulla on sen perusteella keskivaikea masennus. Ei kiva :( Olen huomannut, että kaikki päivätoiminnot vaativat ihan kauheasti voimia ja tunnen jatkuvasti (epärealistisen voimakasta ja aiheetonta) syyllisyyttä. Mutta kyllä minä selviän. On vain aika rankkaa.

Sähkö kuitenkin auttaa. Käyn saamassa sähköä kerran viikossa. Se on aina vähän jännittävää, se nukutus ja kaikki...

Että sellaista :D

Toivo

Voin jo paremmin. Sähköhoito on auttanut :) ! Voin katsoa tulevaisuuteen hyvillä mielin, ainakin toivon niin. Olenkin jo sanonut, mutta kouluun hakeminen olisi seuraava etappi, sanoivat muut koulutusvaihtoehdoistani joihin haluan hakea,  mitä tahansa.

Arkeni koostuu päivätoiminnassa käymisestä, harrastuksista ja ihmisten näkemisestä + sähköhoito on kerran viikossa. :)

Tällaista minulle kuuluu nyt :D

Mulle sanottiin, että olen kohta liian vanha hakemaan mihinkään kouluun

Niin.. Mutta minkäs minä sille voin, että esimerkiksi vietin sairaalassa "tuhlaten aikaa" lähemmäs vuoden pakkohoidossa. Ei se ole minun syyni. Täytän pian 23, kun muut opiskelevat jo täyttä päätä amkissa tai yliopistossa. Minä taas asun tukiasunnossa ja käyn päivät mt-kuntoutujien päivätoiminnassa. Mutta minä viihdyn näin. Ja sitten kuitenkin haluan opiskelemaan, sanoivat muut mitä tahansa. Tänä keväänä haen kouluihin ja mietin vielä, että minne :D ..

Tämmöistä pohdintaa tällä kertaa :)

Miten menee? :)

Minulla menee paremmin kuin aikaisemmin :) . Olen käynyt nyt sähköhoidoissa, aluksi kolmesti viikossa ja nyt enää kerran viikossa. Se on aina vähän jännittävää, mutta ne hoidot ovat auttaneet minua hurjasti! Enää en ole itsetuhoinen tai masentunut.

Suosittelen sähköhoitoa kaikille "ongelmaisille" :D . Siinä kiinnitetään sinuun piuhat kiinni, laitetaan kanyyli käteen ja nukutusaine tulemaan. Nukut samalla kun sinulle annetaan sähköä. Sitten jo heräätkin. Olo on sen jälkeen vähän väsynyt, mutta se on pikku haitta.

Nyt olen siinä kunnossa, että minulle etsitään jotain päivätoimintapaikkaa. Olen käynyt nyt tutustumassa pariin paikkaan ja ne vaikuttivat ihan kivoilta :)

Aion hakea keväällä myös kouluun. Minulla on pari paikkaa mielessä, joihin olisi kiva päästä. Mutta sen näkee sitten :)

Sairaudestani

Olen sairas, piirrän sairaudestani, kirjoitan sairaudestani, elän sairaus ylläni.

Sairasteluni alkoi, kun olin 11-12 vuotias. Sairastuin (luultavasti koulukiusaamisen seurauksena) paniikkihäiriöön. Se meni ohi pikkuhiljaa lukioikään mennessä.

Paniikkihäiriön lisäksi olin sairastunut n.11 vuotiaana pakko-oireiseen häiriöön. Esimerkiksi koskettelin tavaroita tietyn lukumäärän mukaisesti ja en voinut kiertää asioita, koska kuvittelemani perässäni laahaava naru olisi voinut mennä solmuun. Laskin kaikkea kolmeen tai viiteen. Myöhästelin jopa oireitteni vuoksi koulusta. Olin aika sekaisin, mutta kukaan ei tajunnut sitä, en minä itsekään.

Lukio-iässä mukaan tulivat ensi kertaa kaksisuuntaisen (tai oikeastaan skitsoaffektiivisen) häiriön oireet. Piirsin hypomania-jaksoillani päivät ja yöt putkeen, nukuin öissä maksimissaan 5 tuntia ja tunsin olevani elämäni kunnossa.  Mukaan tulivat myös masennusjaksot (joista en muista juurikaan). Sain myös ensimmäistä kertaa pakko-oireiseen häiriöön apua, kun uskalsin laittaa viestiä lukiopsykologille ja pyytää apua. Hän teki minusta lähetteen nuorisopsykiatrian polille. Kuten skitsoaffektiiviseen häiriöön kuuluu, pakkoajatukseni eivät olleet tavallisia, vaan ne olivat sävyttäytyneet psykoottisesti. En uskalla tässä kertoa, että millä tavalla.

Pakko-oireiseen häiriöön aloitettiin lääkitys sen jälkeen, kun olin valmistunut ylioppilaaksi. Se oli virhe, iso virhe. Paroksetiini sai minut maniaan ja jouduin elämäni ensimmäistä kertaa sairaalaan. Olin siellä n. kuukauden. Sen jälkeen minut pistettiin päiväsairaalaan. Psykoottiset ajatukset eivät kuitenkaan jättäneet minua rauhaan, vaan aloin itsetuhoiseksi niiden seurauksena. Jouduin uudelleen sairaalaan, missä olin melkein vuoden. Se oli rankkaa aikaa.

Nyt olen saanut sähköhoitoa ja tuntuu, että se on auttanut paljon :) ! Olen päässyt sairaalasta pois, ja muuttanut erääseen tuetun asumisen paikkaan. Nyt kaikki on ihan hyvin (ja toivottavasti näin pysyykin) !

Kuulumisia

Olen käynyt nyt sähköhoidoissa muutaman viikon ajan. Se aina vähän jännittää, makaaminen sairaalasängyllä ja sen hetken odottaminen, kun taju lopulta katoaa uniaineen virratessa suoneen.

Syyllisyysajatukset ovat kaikkoamassa. Enää en tunne kokoaikaista syyllisyyttä. Olen tulossa siis terveeksi! :) On ihanaa olla vapaa syyllisyydestä.

Minä olen aloittanut nyt sellaisessa paikassa kuin Klubi. Teen siellä keittiöhommia. Sen lisäksi olen ilmoittautunut kuoroon ja grafiikka-työpajaan. Minulla on siis kivaa tekemistä syksyn ajaksi :)

Toivotaan, että kaikki sujuisi jatkossakin parhain päin! :D

Tavoitteita

-Parantua niin, että en enää tarvitsisi sairaalahoitoa tuskin koskaan.

-Saada opiskelupaikka.

-Tehdä kaikkea kivaa läheisten ja ystävien kanssa.

-Laihtua.

-Muuttaa joskus ihan kunnolla omilleni.

Mitä kuuluu

Pitkästä aikaa taas päivittelen kuulumisiani :).

Muuten kuuluu hyvää, mutta pakkoajatukset ovat syytteleviä ja kaikinpuolin inhottavia. Olen kuitenkin voiton puolella, sairaalassa olen viimeksi ollut helmikuun alussa :).

Olen viettänyt normaalia arkea. Sen lisäksi olen innostunut korttien piirtämisestä. Se on mukavaa.

Erävoitto

Kun toivo alkoi olla vähissä, lääkäri lopultakin määräsi minulle Cipralexia (ssri-lääke). Nyt katotaan, että toimiiko se :). Toivottavasti!

Sairaalassa

Eli tänne olen päätynyt, sairaalaan. Tämä oli sovittu juttu. Tulin sairaalaan vapaaehtoisesti, enkä pakolla (jee, hyvä minä!). Viime tiistaina lääkäri oli tehnyt lähetteen psykiatriseen päivystykseen ja niinpä menin sinne sitten. Kuitenkaan sairaalassa ei ollut silloin tilaa, joten minun täytyi odottaa viikko, ennen kuin pääsin sairaalaan osastolle.

Paha olo on ollut läsnä ja olen sen unohtaakseni nukkunut tänään ison osan päivästä. Toisaalta kävin ulkona ja kahviossa. Sairaala-aikaa on luvassa viikko-kaksi viikkoa, en osaa sanoa tarkalleen. Sitä katsotaan vointini mukaan.

Hei muuten, jos luette tätä blogia, niin olkaa kilttejä ja jättäkää jokin kommentti merkiksi :). Ei sen kommentin tarvitse olla kummoinen, haluan vain tietää että luetaanko tätä blogia vai ei :D !

"sairas"

Eli olen nyt ollut poissa kuukauden sairaalasta :) . Niin, mitä minun pitikään kirjoittaa... Täällä uudessa kodissani kaikki on mennyt hyvin, varsinkin kun alkaa tottua kaikkiin rutiineihin ja puuhiin, joita täällä kyllä löytyy.

Olen varsin mutkattomasti tänään ja eilen ja milloin vain "sairas". Se tarkoittaa, että olen hyväksynyt nykyään täysin sen, että kuulun kategoriaan "mielisairas". Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö, ja entäs sitten? No asun palveluasunnossa, käyn säännöllisesti lääkärissä ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, jaan lääkkeet dosettiin joka keskiviikko, nielen sen 7 pilleriä iltaisin ja 3 aamuisin, sekä saan määräaikaista sairaseläkettä enkä opiskele missään. Nuo kaikki ovat minulle tänä päivänä täysin itsestäänselvyyksiä ja olen "tottunut" siihen.

Tietysti haluaisin tulevaisuudessa opiskelemaan, mutta en tiedä, onko sen aika ensi vuonna vai sitä seuraavana. Aion kuitenkin tänä talvena jo lukea pääsykokeisiin :).

Asiaa lihavuudesta

Aika usein huomaa erityisesti mielenterveysblogeissa, että siellä ihannoidaan "romanttisen" ja "dramaattisen" laihaa vartaloa. Mutta totuushan on ihan erilainen; todellisuudessa useimpiin psyykkisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet lihottavat. Ainakin ne lisäävät ruokahalua.

Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..

Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."

Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.

Unelmia ja haaveita

Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka käytännössä tarkoittaa skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoitusta. Tämä painava diagnoosi on raskasta kantaa, mutta päivä päivältä tulee yhä helpommaksi. Ainakin niin toivon. Monet samasta sairaudesta kärsivät ovat erilaisilla eläkkeillä eivätkä koskaan tule palaamaan takaisin työ- tai opiskeluelämään. Lähipiirini uskoo minulle käyvän samoin. Se näkyy heidän puheissa ja eleissä, kun minä kerron unelmistani esimerkiksi opiskelujen suhteen. Lääkärikin on ilmiselvästi samoilla linjoilla.

Unelmani on joskus päästä lääkikseen. Se olisi kuulemma liian stressaavaa minulle-- sekä koulutus että työelämä sitten kun valmistuu. Kuulemma kaikkiin kouluihin, jotka minua kiinnostavat (lääkis, bioteknologia), hakeminenkin on muka liian stressaavaa. Kuitenkin minä tiedän itseäni koskevat asiat parhaiten. Ei ole muiden asia päättää mitä teen "isona". Minusta tuntuu, että olen läheisteni mielestä se mielenterveysongelmainen, joka antaa sairautensa vallata koko loppuelämäänsä joko luonnolliseen kuolemaan tai itsemurhaan saakka.

Kun saan vain sairauteni tasapainoon, olen samalla viivalla "normaalien" ihmisten kanssa. Eikä kukaan sitä estä. Saan tavoitella unelmieni kuin ihan kuka tahansakin ilman mielisairauden antamaa "leimaa".

Vaikka sanoinkin, että lähipiirini ei suhtaudu kannustavasti unelmini tavoitteluun, rakastan heitä silti paljon <3 

En tajua

Miksi tervettä minua pidetään osastolla?? Vien vaan turhaa jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan..

No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)

En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.

Zombie

Kuljen kumarassa huonoryhtisenä suu auki ja kuolaa valuen. Painoni luhistaa minua kasaan, olen lihonut puolenvuoden aikana 20 kiloa. Tuijotan silmät lasittuneina eteenpäin hymyttömänä.

Sellainen olen. Lääkkeillä tehty zombieksi.

Toisaalta, elämäni on nyt aika mukavaa kaikesta huolimatta.

Lista asioista, joista tietää, että on psyykkisesti sairas (sairaalassa/kotona)

Mistä tietää, että on mielenterveysongelmainen/mielisairas?

Vastaus:

SAIRAALASSA
1. Hihkuu riemusta, kun saa sairaalasta päivän kotilomaa
2. Vetää innoissaan keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa aina, kun pääsee ulos kerran suunnilleen viidessä päivässä..
3. Soittaa äidille/isälle/poikaystävälle vain kuullakseen heidän äänensä.
4. Nousee ylös sängystä vasta hoitajan tullessa suunnilleen kolmatta kertaa potilashuoneen ovelle koputtamaan.
5. Kunto huononee, kun ei tarvitse/voi liikkua juuri ollenkaan sairaalarakennuksen ulkopuolelle..
6. On iloinen kaikista hetkistä, kun ystävät soittavat ja kyselevät kuulumisia/tulevat katsomaan sairaalaan
7. Kun saa vapaakävelyt, se on aivan mahtava tunne :D (=pääsee milloin vain yksikseen ulos)
8. Lihoo puolen vuoden aikana n. 20 kg lääkkeistä (ainakin luulen, että lääkkeet ja liikkumattomuus ovat syypäitä tähän.. :( )

KOTONA

1. On onnellinen, kun voi tehdä kaikkea normaalia (koiran ulkoilutus, kaupassa käynti, bussilla matkustaminen, kaupungilla kävely jne..)
2. Halaa kaikkia perheenjäseniä ja poikaystävää ihan vain siksi, että ei ole nähnyt heitä aikoihin ja rakkaus heitä kohtaan on syvää

Päiväloma lauantaina, kivaa!

Mitähän kirjoittaisin? Minulla kaikki sujuu paremmin kuin vähään aikaan :). Olen saanut mieleni vapautuksen syyllisyydestä!! Uskon, että tämä "vapautus" pitää, ainakin toivon niin. Olen vieläkin tosin sairaalassa. Pääsen päivälomalle lauantaina (JEE :D ) serkkuni yo-juhliin ja veljeni koulunpäättäjäisiin. Maltan tuskin odottaa, en ole ollut poissa sairaalasta pitkään aikaan nimittäin :D . Osastoelämä on sujunut yli viikon ajan vailla ongelmia :) ja sen vuoksi sain päiväloman.

Anteeksi liika hymiöiden käyttö :D

Harha, jonka tajusin vasta nyt harhaksi

Ruokavalioni on mennyt viimeisen parin vuoden sisällä entistä rajoittuneempaan suuntaan: ennen pystyin syömään lähes mitä vain, mutta nyt en enää. Nykyään "kiellettyjen" ruoka-aineiden listalla ovat omena, tomaatti, banaani, kaikki muut (mielestäni oudot) vihannekset ja hedelmät, oudot mausteet, hedelmä- ja salmiakkikarkit, jotkut keinotekoisesti jollain aineella makeutetut jutut,  pähkinät, cocacola, muut limsat jne..

Syy, miksi en kyseisiä aineksia pysty syömään, on rehellisesti sanottuna se, että pelkään jonkun ylemmän voiman kostavan minulle saaden aikaan vaarallisen allergisen reaktion. Että tukehtuisin siihen, jos vaikka kurkkuni turpoaa yms. Tajusin vasta nyt, että ei helvetti, tämä on harhaa. Ei ole olemassa ketään juuri minulle pahaa tahtovaa ylempää voimaa, ei todellakaan. Mutta silti minua pelottaa rikkoa harhaisen maailmani tapoja, en uskalla esim. maistaa mitään noista ruoka-aineista. Ehkä täytyy vain haastaa itseni nyt pienin askelin eteenpäin.

Hyvä, että tajusin tämän vihdoin.

Haluan lomalle/ yksin, poikaystävän, ystävän, äidin tai isän kanssa ulos...

Eli siis, olen ollut täällä aps9-osastolla jo hyvän aikaa. Lääkitystäni (Leponex) on nostettu 300 mg, ja vanha lääkitykseni (Seroquel Prolong sekä Opamox) on purettu pois lääkityslistaltani. Vieroitusoireet Seroquel Prolongista olivat kamalia; säpsähtelin epileptistyyppisesti ja päässä heitti huimaten

Osastolla olen tehnyt sudokuja, kun eräs mukava hoitaja tulosti minulle niitä netistä monta A4-paperillista :) . Sen lisäksi olen katsellut telkkaria, lukenut Aamulehteä, pelannut Skip Boa hoitajan ja potilaan kanssa sekä piirtänyt piirustuslehtiööni :D. Olen myös nukkunut välillä päiväunia ja muutama kaveri on käynyt mua katsomassa täällä.  Poikaystäväni on tulossa tänään kolmelta. Se on mukavaa.

Eniten haluaisin kyllä lomalle/kotiin täältä..Mutta lääkärin mukaan lomatoive ensiviikonopuksi on vähän "turha"...Kuulemma vointini ei salli lomalle päästöä. Yritin saada myös vapaakävelyt, mutta kuulemma tärkein tavoite on pitää minut hengissä, joten lomatoive on vähän kaukainen haave...

Sähköhoito on auttanut!

Ihan todella; itsetuhoisuuteni, masentuneisuuteni ja psykoottiset ajatukseni ovat kadonneet! Minusta kuulemma huomaa valtavan muutoksen aikaisempaan :). Olen iloisempi ja parempituulisempi verrattuna entiseen. Jaksan nyt jopa ajatella tulevaisuutta. Olen hakenut yo-pohjaiseen lähihoitajakouluun ja mietin myös, että hakisin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, sillä rakastan piirtämistä :). Lähihoitajakoulu taas sopisi minulle siksi, että saisin toipua sairaudestani rauhassa opiskellen tutulla paikkakunnalla, minun ei tarvitsisi lukea pääsykokeisiin/muuttaa omilleni enkä menettäisi paikkaani ensikertalaiskiintiössä kun myöhemmin aion hakea lääketieteelliseen :).

Pääsen kotiin sairaalasta torstaina 31.3. hoitoneuvottelun jälkeen :) ja aloitan samalla taas hoitojakson päiväsairaalassa. On kivaa päästä sinne tuttuun ympäristöön, jossa on myös tutut hoitajat :D ja tutut rutiinit/päivärytmi.