maanantai 4. elokuuta 2014
Ihana ja yhtäkkinen tuntemus
Kaikki sujuu lopulta parhainpäin. Ja elämä voi olla hyvää ja iloista pakko-oireiden kanssakin.. Jännää, että on tällainen tunne, ihanaa!
Nyt on taas sellainen hetki..
..jolloin pakkoajatukset meinaavat saada minut vahingoittamaan itseäni. Ajatukset eivät lopu ja ne kasvavat suhteettomiin mittoihin. Mieleni osapuolet (järkevä-, sekä pakko-oireinen) painivat keskenään ja kumpikaan ei tahtoisi alistua. Se ei ole reilua ruumistani kohtaan, jos käteeni tulee taas jotain hirveän rumia jälkiä! Yksikin itsetehty naarmu on askel taaksepäin ja sitä en halua. En ole oikeasti sellainen, jota itsetuhoiseksi kutsutaan. Muina hetkinä olen positiivinen, iloinen ja luova, mutta kun ajatukseni lukittautuvat pakko-oireisesti jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja jankuttamaan ja kiertämään ympyrää ja kiertämään ympyrää niin kuka sellaista kestäisi!!
Tiedän, että on väärin sanoa: "On OCD:n syytä, että olen tullut satuttaneeksi itseäni", sillä mieleni ja sen häiriö eivät ole mitenkään minusta erillään. Hallintani ulkopuolella ehkäpä, mutta kuitenkin ne ovat osa minua. En voi siis nähdä OCD:tä mörkönä, joka tekee minulle pahaa tahtomattani. Se ajatusmalli on vain tekosyy, mutta välillä helppojen tekosyiden keksiminen on jopa inhimillistä. Liiallinen ajatteleminen voi uuvuttaa kenet tahansa.
"Minun ruumiissani asuu paha noita,
se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaisen.
Täältä pois vain pääsee kulumalla,
ei tapa routa, halla.
Mä usein vain odotan.."
Indica, Noita (Kadonnut puutarha)
Todellakin, joskus illat ovat kestämistä ja seuraavan aamun odottamista. OCD näkee asiat omasta näkökulmastaan ja tarttuu jokaiseen yksityiskohtaan aiheuttaen minulle pahaa mieltä. Se syyttelee ja minua vaivaakin krooninen huono omatunto, turhaan ja ihan pienimmistäkin syistä! Järkeni yrittää ratkoa asioita OCD-tuomarin kanssa, mutta kun joku asia on käsitelty ja minut julistettu syyttömäksi, OCD keksii jonkun toisen asian ja alkaa syytellä minua siitä, penkoo luurangot kaapista ja mielen yltä ja alta. OCD keksii minulle rangaistuksia, joiden avulla "pahat teot" hyvitetään, kuten "hakkaa itsesi mustelmille käsivarsista", "tee itsellesi leveä haava".
Välillä saatan väitellä OCD:n kanssa monta päivää peräkkäin ja nukutut yöt ovat ihania taukoja uuvuttavassa (ja täysin turhassa) oikeusprosessissa. Päivät olen kestänyt jotenkuten, koska välillä on onneksi pakko ajatella jotain muutakin (koulu, ihmisille jutteleminen jne). Tilanne on kuitenkin välillä rauhallisempi ja omatunnottomat jaksot ovat kasvamassa entistä suuremmiksi. En vain millään tahtoisi palata taaksepäin "parantumiskehityksessäni", se pelottaa ja turhauttaa minua. Toivottavasti tämän blogitekstin alussa kuvattu tunne on vain pieni notkahdus eikä sen suurempaa..
Omatunnottomat jaksot tosin tarkoittavat muiden pakko-oireitteni lisääntymistä ajatuspakko-oireiden (mm.turha omatunnonpuuskien tunteminen) kustannuksella, ainakin totutusti. Rämpytän entistäkin innokkaammin vessan valoja päälle-pois-päälle-pois tietyn mielessäni olevan säännöstön mukaan ja hiplaan pieniä sekä suuria esineitä liikuttaakseen ne millintarkalle paikalleen. Ette usko kuinka vaikeata se onkaan, jos kyseessä olevat esineet ovat pyöreitä...Joskus minun täytyy käydä koskettamassa jotain esinettä uudestaan ja uudestaan tai käydä kävelemässä jokin kohta kadulla toiseen kertaan. Kumitan "väärällä" käsialalla kirjoitetut sanat, kirjaimet, lauseet ja numerot. Toistan joitakin sanoja tai lauseita joko 3 tai 5 kertaa ja vältän katsomasta tiettyjä ihmisiä silmiin. En voi pitää tietyn värisiä vaatteita, sillä muuten..* pakko-oireinen ajatusketju. Kierrän lyhtypylväät tai vesilätäköt samalta puolelta, miltä ystävänikin.
Avunhakemiseni pakko-oireiseen häiriöön alkoi siitä, kun kirjoitin koulupsykologille erittäin ylikohteliaan sähköpostiviestin ja tämä vastasi onneksi melko lyhyen ajan kuluttua viestin lähettämisestä. Olin helpottunut, sillä olin jo melkoisen turhautunut mieleeni. Psykologikäynnit auttoivat minut yli pahimmasta oirehtimisvaiheestani ja saivat järkeni tappelemaan pakko-oireita vastaan.
Psykologi lopulta ehdotti lähetettä nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja suostuin pitkän miettimisen jälkeen. Aluksi tuntui järkyttävältä olla "hullujen huoneen asiakas", sillä koulupsykologikäynneissäkin oli ollut reippaalle ja aina iloiselle minä-imagolle tarpeeksi kestettävää. Nykyään näen tuon "hullujen huoneen" paikkana, missä ne ihmiset tekevät hirmuisen tärkeää työtä auttaen ihmisiä, joiden mieli ei vain satu olemaan tasapainossa lukemattomista erilaisista syistä johtuen. Suurin osa asiakkaista ei ole hulluja, vaan ihan tavallisia nuoria, ja en enää osaa liittää mihinkään (mielen)auttamispaikkaan mitään negatiivista ilmaisua, kuten "hullujen huone". Silti kuitenkin hihkun mielessäni tyytyväisyydestä, kun lähtiessäni polilta olen päässyt rakennuksesta jo hyvän välimatkan päähän tai psykologi ei ehdota käyntiä seuraavalle viikolle, vaan vasta sitä seuraavalle.
Pärjään ihan hyvin verrattuna siihen, millainen ajatusmyrsky päässäni velloo. OCD on ongelma, mutta osaan suhteuttaa sen todellisuuteen. Se ei saa pilata elämäni tärkeää ajanjaksoa, nuoruutta. En ala sellaiseksi, jota voidaan kuvailla mielisairaaksi.
Tiedän, että on väärin sanoa: "On OCD:n syytä, että olen tullut satuttaneeksi itseäni", sillä mieleni ja sen häiriö eivät ole mitenkään minusta erillään. Hallintani ulkopuolella ehkäpä, mutta kuitenkin ne ovat osa minua. En voi siis nähdä OCD:tä mörkönä, joka tekee minulle pahaa tahtomattani. Se ajatusmalli on vain tekosyy, mutta välillä helppojen tekosyiden keksiminen on jopa inhimillistä. Liiallinen ajatteleminen voi uuvuttaa kenet tahansa.
"Minun ruumiissani asuu paha noita,
se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaisen.
Täältä pois vain pääsee kulumalla,
ei tapa routa, halla.
Mä usein vain odotan.."
Indica, Noita (Kadonnut puutarha)
Todellakin, joskus illat ovat kestämistä ja seuraavan aamun odottamista. OCD näkee asiat omasta näkökulmastaan ja tarttuu jokaiseen yksityiskohtaan aiheuttaen minulle pahaa mieltä. Se syyttelee ja minua vaivaakin krooninen huono omatunto, turhaan ja ihan pienimmistäkin syistä! Järkeni yrittää ratkoa asioita OCD-tuomarin kanssa, mutta kun joku asia on käsitelty ja minut julistettu syyttömäksi, OCD keksii jonkun toisen asian ja alkaa syytellä minua siitä, penkoo luurangot kaapista ja mielen yltä ja alta. OCD keksii minulle rangaistuksia, joiden avulla "pahat teot" hyvitetään, kuten "hakkaa itsesi mustelmille käsivarsista", "tee itsellesi leveä haava".
Välillä saatan väitellä OCD:n kanssa monta päivää peräkkäin ja nukutut yöt ovat ihania taukoja uuvuttavassa (ja täysin turhassa) oikeusprosessissa. Päivät olen kestänyt jotenkuten, koska välillä on onneksi pakko ajatella jotain muutakin (koulu, ihmisille jutteleminen jne). Tilanne on kuitenkin välillä rauhallisempi ja omatunnottomat jaksot ovat kasvamassa entistä suuremmiksi. En vain millään tahtoisi palata taaksepäin "parantumiskehityksessäni", se pelottaa ja turhauttaa minua. Toivottavasti tämän blogitekstin alussa kuvattu tunne on vain pieni notkahdus eikä sen suurempaa..
Omatunnottomat jaksot tosin tarkoittavat muiden pakko-oireitteni lisääntymistä ajatuspakko-oireiden (mm.turha omatunnonpuuskien tunteminen) kustannuksella, ainakin totutusti. Rämpytän entistäkin innokkaammin vessan valoja päälle-pois-päälle-pois tietyn mielessäni olevan säännöstön mukaan ja hiplaan pieniä sekä suuria esineitä liikuttaakseen ne millintarkalle paikalleen. Ette usko kuinka vaikeata se onkaan, jos kyseessä olevat esineet ovat pyöreitä...Joskus minun täytyy käydä koskettamassa jotain esinettä uudestaan ja uudestaan tai käydä kävelemässä jokin kohta kadulla toiseen kertaan. Kumitan "väärällä" käsialalla kirjoitetut sanat, kirjaimet, lauseet ja numerot. Toistan joitakin sanoja tai lauseita joko 3 tai 5 kertaa ja vältän katsomasta tiettyjä ihmisiä silmiin. En voi pitää tietyn värisiä vaatteita, sillä muuten..* pakko-oireinen ajatusketju. Kierrän lyhtypylväät tai vesilätäköt samalta puolelta, miltä ystävänikin.
Avunhakemiseni pakko-oireiseen häiriöön alkoi siitä, kun kirjoitin koulupsykologille erittäin ylikohteliaan sähköpostiviestin ja tämä vastasi onneksi melko lyhyen ajan kuluttua viestin lähettämisestä. Olin helpottunut, sillä olin jo melkoisen turhautunut mieleeni. Psykologikäynnit auttoivat minut yli pahimmasta oirehtimisvaiheestani ja saivat järkeni tappelemaan pakko-oireita vastaan.
Psykologi lopulta ehdotti lähetettä nuorisopsykiatrian poliklinikalle ja suostuin pitkän miettimisen jälkeen. Aluksi tuntui järkyttävältä olla "hullujen huoneen asiakas", sillä koulupsykologikäynneissäkin oli ollut reippaalle ja aina iloiselle minä-imagolle tarpeeksi kestettävää. Nykyään näen tuon "hullujen huoneen" paikkana, missä ne ihmiset tekevät hirmuisen tärkeää työtä auttaen ihmisiä, joiden mieli ei vain satu olemaan tasapainossa lukemattomista erilaisista syistä johtuen. Suurin osa asiakkaista ei ole hulluja, vaan ihan tavallisia nuoria, ja en enää osaa liittää mihinkään (mielen)auttamispaikkaan mitään negatiivista ilmaisua, kuten "hullujen huone". Silti kuitenkin hihkun mielessäni tyytyväisyydestä, kun lähtiessäni polilta olen päässyt rakennuksesta jo hyvän välimatkan päähän tai psykologi ei ehdota käyntiä seuraavalle viikolle, vaan vasta sitä seuraavalle.
Pärjään ihan hyvin verrattuna siihen, millainen ajatusmyrsky päässäni velloo. OCD on ongelma, mutta osaan suhteuttaa sen todellisuuteen. Se ei saa pilata elämäni tärkeää ajanjaksoa, nuoruutta. En ala sellaiseksi, jota voidaan kuvailla mielisairaaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)