Mulle sanottiin, että olen kohta liian vanha hakemaan mihinkään kouluun

Niin.. Mutta minkäs minä sille voin, että esimerkiksi vietin sairaalassa "tuhlaten aikaa" lähemmäs vuoden pakkohoidossa. Ei se ole minun syyni. Täytän pian 23, kun muut opiskelevat jo täyttä päätä amkissa tai yliopistossa. Minä taas asun tukiasunnossa ja käyn päivät mt-kuntoutujien päivätoiminnassa. Mutta minä viihdyn näin. Ja sitten kuitenkin haluan opiskelemaan, sanoivat muut mitä tahansa. Tänä keväänä haen kouluihin ja mietin vielä, että minne :D ..

Tämmöistä pohdintaa tällä kertaa :)

Sairastuin 2.tyypin diabetekseen ja pääsin sairaalaan

Diabetes (2-tyyppi).

Kuinka kavala tauti se on.

Jatkuva jano.

Väsymys, uupumus.

Tekisi mieli vain nukkua.

Verensokerit sekaisin.

Ps. Pääsin tänään sairaalaan :) tsekataan tää psyykelääkehoito (ja tarkkaillaan verensokereita) ja ehkä taas aloitetaan sähköhoito.

Cheek: "

Joka keinussa jumalten keinuu.

Väliä taivaan ja helvetin heiluu.

Hän kokee huiput ja kuilut,

kun keinuu.

Kun keinuu.

"

 

 

Tämä kappale (ja erityisesti sen kertosäe ^) on hyvin kuvaava sairauttani.

Muita kuulumisia:

Lääkitystäni muutetaan (JIPPII) ja sitä varten tarvitaan osastojakso. Odottelen siis kutsua sairaalasta, kun lääkäri teki sinne lähetteen minusta. Menen sinne tälläkertaa enemmän kuin mielelläni, vaikka yleensä vihaan sitä paikkaa täysin sydämin :-D...

Sairaudestani

Olen sairas, piirrän sairaudestani, kirjoitan sairaudestani, elän sairaus ylläni.

Sairasteluni alkoi, kun olin 11-12 vuotias. Sairastuin (luultavasti koulukiusaamisen seurauksena) paniikkihäiriöön. Se meni ohi pikkuhiljaa lukioikään mennessä.

Paniikkihäiriön lisäksi olin sairastunut n.11 vuotiaana pakko-oireiseen häiriöön. Esimerkiksi koskettelin tavaroita tietyn lukumäärän mukaisesti ja en voinut kiertää asioita, koska kuvittelemani perässäni laahaava naru olisi voinut mennä solmuun. Laskin kaikkea kolmeen tai viiteen. Myöhästelin jopa oireitteni vuoksi koulusta. Olin aika sekaisin, mutta kukaan ei tajunnut sitä, en minä itsekään.

Lukio-iässä mukaan tulivat ensi kertaa kaksisuuntaisen (tai oikeastaan skitsoaffektiivisen) häiriön oireet. Piirsin hypomania-jaksoillani päivät ja yöt putkeen, nukuin öissä maksimissaan 5 tuntia ja tunsin olevani elämäni kunnossa.  Mukaan tulivat myös masennusjaksot (joista en muista juurikaan). Sain myös ensimmäistä kertaa pakko-oireiseen häiriöön apua, kun uskalsin laittaa viestiä lukiopsykologille ja pyytää apua. Hän teki minusta lähetteen nuorisopsykiatrian polille. Kuten skitsoaffektiiviseen häiriöön kuuluu, pakkoajatukseni eivät olleet tavallisia, vaan ne olivat sävyttäytyneet psykoottisesti. En uskalla tässä kertoa, että millä tavalla.

Pakko-oireiseen häiriöön aloitettiin lääkitys sen jälkeen, kun olin valmistunut ylioppilaaksi. Se oli virhe, iso virhe. Paroksetiini sai minut maniaan ja jouduin elämäni ensimmäistä kertaa sairaalaan. Olin siellä n. kuukauden. Sen jälkeen minut pistettiin päiväsairaalaan. Psykoottiset ajatukset eivät kuitenkaan jättäneet minua rauhaan, vaan aloin itsetuhoiseksi niiden seurauksena. Jouduin uudelleen sairaalaan, missä olin melkein vuoden. Se oli rankkaa aikaa.

Nyt olen saanut sähköhoitoa ja tuntuu, että se on auttanut paljon :) ! Olen päässyt sairaalasta pois, ja muuttanut erääseen tuetun asumisen paikkaan. Nyt kaikki on ihan hyvin (ja toivottavasti näin pysyykin) !

kirjoittelua

Istun sairaalasängylläni omassa potilashuoneessa tietokoneen ääressä ja kirjoitan. Oloni on uupunut, onhan ilta ja olen saanut väsyttävät iltalääkkeeni. Niiden lisäksi olen aivan väsynyt pakkoajatuksiini, jotka eivät jätä minua rauhaan hetkeksikään.

Tulen saamaan taas sähköhoitoa, mutta en tiedä tarkalleen milloin, sillä sinne jonot ovat pitkät. Ehkä tulevalla viikolla sekin selviää.

Toivottavasti saan myös lomani takaisin. Ne olivat nyt viikon pannassa itsetuhoiluni vuoksi. Mutta ei siitä sen enempää.

Viime viikonlopun alussa teimme hoitajan kanssa aktivitoimis- listan minulle. En saa kuulemma vain  nukkua päivät pitkät. Pakenen kuulemma ajatuksiani uneen (tottahan se on..) ja minun tulisi kuulemma puuhailemalla saada ajatukseni kääntymään muualle. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäisen touhukkaan päivän jälkeen olin ärtyisä ja aivan puhki, mutta ehkä vain totun tähän. Viikonloppuna vähän lintsasin sopimuksestamme ja nukuin aamupäivät pitkään. Mutta se sallittakoon.

Sairaalassa

Eli tänne olen päätynyt, sairaalaan. Tämä oli sovittu juttu. Tulin sairaalaan vapaaehtoisesti, enkä pakolla (jee, hyvä minä!). Viime tiistaina lääkäri oli tehnyt lähetteen psykiatriseen päivystykseen ja niinpä menin sinne sitten. Kuitenkaan sairaalassa ei ollut silloin tilaa, joten minun täytyi odottaa viikko, ennen kuin pääsin sairaalaan osastolle.

Paha olo on ollut läsnä ja olen sen unohtaakseni nukkunut tänään ison osan päivästä. Toisaalta kävin ulkona ja kahviossa. Sairaala-aikaa on luvassa viikko-kaksi viikkoa, en osaa sanoa tarkalleen. Sitä katsotaan vointini mukaan.

Hei muuten, jos luette tätä blogia, niin olkaa kilttejä ja jättäkää jokin kommentti merkiksi :). Ei sen kommentin tarvitse olla kummoinen, haluan vain tietää että luetaanko tätä blogia vai ei :D !

Asiaa lihavuudesta

Aika usein huomaa erityisesti mielenterveysblogeissa, että siellä ihannoidaan "romanttisen" ja "dramaattisen" laihaa vartaloa. Mutta totuushan on ihan erilainen; todellisuudessa useimpiin psyykkisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet lihottavat. Ainakin ne lisäävät ruokahalua.

Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..

Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."

Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.

Pakko-oireisen päivä

Herään aamulla. Sitten NE ajatukset tulevat mieleeni, pyörittelen erästä (tarpeetonta) muistoa ajatuksissani, en pääse siitä irti. Syön aamupalaa osastolla, katseeni tuijottaa tarjottimella olevaa ruoka-annosta ja mieleni pyörittää SITÄ muistoa yltä ja alta, ei jätä minua rauhaan. Potilastoverit sanovat minua hiljaiseksi; no ei ihmekään kun pakkoajatukset ovat vallanneet kaikki ajatukseni, en pysty keskittymään muuhun.


Aamupäivällä menen aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Uni on pelastus; vapaudun pakkoajatuksista ja niitä seuraavasta syyllisyydentunnosta. Yhdeksältä hoitaja tulee kysymään, että osallistunko aamuryhmään. Kieltäydyn ja haluan palata takaisin unen autuuteen. Nukun sitten vielä vähän alle tunnin ja nousen ylös. Heti kun herään, pakkoajatukset taas "hyökkäävät" ja ne kieltävät minua ajattelemasta muuta kuin sitä "muistoa", jonka olen jo pyöritellyt yltä ja alta äärettömän monta kertaa. En ansaitsisi siitä koituvaa huonoa oloa tai syyllisyyttä. Kun taas pakkoajatukseni sanovat, että ansaitsen sen. Minun on PAKKO ajatella sitä, varmuuden vuoksi. Että menivätkö asiat niin kuin muistan.


Ajattelen koko ajan sitä muistoa, en jaksaisi eikä muiden mielestä tarvitsisikaan. Lähden 2 hoitajan ja muutaman potilaan kanssa kävelylle, lasken portaita aina kolmeen ja sen jälkeen askeleita aina kolmen sarjassa. On sanomattakin selvää, että seuranani on myöskin ne uuvuttavat pakkoajatukset. En pääse niistä irti. Kävelen porukassa polkua, joka kiertelee järvenrannassa. Kehoni on läsnä tilanteessa, mutta mieleni ovat vallanneet pakkoajatukseni ja valtava pakko-oireinen syyllisyys. En jaksa.


Kävelylenkin jälkeen osastolla syödään lounasta. Menen sen jälkeen istumaan tietokoneen ääreen ja selailen nettiä.Tunnen syyllisyyttä nähdessäni lööpit, jotka kertovat murhaajista. Pakko-oireet voivat joskus olla näinkin järjettömiä ja jopa psykoottisia. En nimittäin ole murhaaja. Yllätys yllätys.. Pakkoajatukset päässäni villiintyvät kuitenkin lööpeistä, eivätkä usko järjen ääntä. Olen täysin ajatuksieni armoilla, jotka käskevät minun satuttavan itseäni rangaistukseksi SIITÄ muistosta. Kukaan ei kuitenkaan tuomitse minua MUISTON tapahtumista, joten turha minun on itse rangaista itseäni. Silti mieleni käy pakko-oireisesti MUISTOA läpi yhä uudelleen, ettei mitään jäisi muistamatta. Siihen ei mikään järkipuhe näytä tepsivän.


Iltapäivästä menen uudestaan kävelylle, kierrän koko sairaala-alueen ympäri 2 kertaa. Pakko-ajatukseni eivät hellitä. En jaksa enää.


Lenkin jälkeen kävelen sairaalahuoneeseeni, lasken kolmeen askeleideni tahdissa. Viimeisenä mainittu pakko-oire on kuitenkin melko harmiton.


Lenkin jälkeen syön päivällistä ja menen takaisin koneelle. Haluan olla yksin, koska voin uppoutua kenenkään häiritsemättä pakko-oireiseen ajatusmaailmaan. Minun on pakko, vaikka en todellakaan haluaisi omistaa aikaa pakko-oireiselle häiriölle. Mutta samalla mieleni sanoo, että ansaitsen kaiken sen.


Nyt on ilta. Olen elänyt koko raskaan ja vaikean päiväni omistettuna pakko-oireille ja pakkoajatuksille. Ne eivät luovuta. Odotan iltalääkkeiden ottamisaikaa klo 19.30. Lääkkeiden ottamisesta kuluu noin tunti ja sitten tunnen oloni niin väsyneeksi, että voin mennä nukkumaan. Ihana uni tulee ja vie pakkoajatukseni mennessään.


Ehkä tästä tekstistä tulee ilmi, kuinka raskas pakko-oireinen häiriö voi olla. Minulla se on vieläpä vaikea-asteisena.


En jaksaisi enää, mutta minun täytyy.

En tajua

Miksi tervettä minua pidetään osastolla?? Vien vaan turhaa jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan..

No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)

En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.

Lista asioista, joista tietää, että on psyykkisesti sairas (sairaalassa/kotona)

Mistä tietää, että on mielenterveysongelmainen/mielisairas?

Vastaus:

SAIRAALASSA
1. Hihkuu riemusta, kun saa sairaalasta päivän kotilomaa
2. Vetää innoissaan keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa aina, kun pääsee ulos kerran suunnilleen viidessä päivässä..
3. Soittaa äidille/isälle/poikaystävälle vain kuullakseen heidän äänensä.
4. Nousee ylös sängystä vasta hoitajan tullessa suunnilleen kolmatta kertaa potilashuoneen ovelle koputtamaan.
5. Kunto huononee, kun ei tarvitse/voi liikkua juuri ollenkaan sairaalarakennuksen ulkopuolelle..
6. On iloinen kaikista hetkistä, kun ystävät soittavat ja kyselevät kuulumisia/tulevat katsomaan sairaalaan
7. Kun saa vapaakävelyt, se on aivan mahtava tunne :D (=pääsee milloin vain yksikseen ulos)
8. Lihoo puolen vuoden aikana n. 20 kg lääkkeistä (ainakin luulen, että lääkkeet ja liikkumattomuus ovat syypäitä tähän.. :( )

KOTONA

1. On onnellinen, kun voi tehdä kaikkea normaalia (koiran ulkoilutus, kaupassa käynti, bussilla matkustaminen, kaupungilla kävely jne..)
2. Halaa kaikkia perheenjäseniä ja poikaystävää ihan vain siksi, että ei ole nähnyt heitä aikoihin ja rakkaus heitä kohtaan on syvää

Päiväloma lauantaina, kivaa!

Mitähän kirjoittaisin? Minulla kaikki sujuu paremmin kuin vähään aikaan :). Olen saanut mieleni vapautuksen syyllisyydestä!! Uskon, että tämä "vapautus" pitää, ainakin toivon niin. Olen vieläkin tosin sairaalassa. Pääsen päivälomalle lauantaina (JEE :D ) serkkuni yo-juhliin ja veljeni koulunpäättäjäisiin. Maltan tuskin odottaa, en ole ollut poissa sairaalasta pitkään aikaan nimittäin :D . Osastoelämä on sujunut yli viikon ajan vailla ongelmia :) ja sen vuoksi sain päiväloman.

Anteeksi liika hymiöiden käyttö :D

"Yhteistyökyvyttömänä"

Toissa iltana en suostunut ottamaan lääkkeitäni. Hoitajat yrittivät suostutella, mutta en taipunut. Söin iltapalan ja menin hetkeksi internetiin, ennen kuin palautin läppärini kansliaan ja suuntasin nukkumaan..
No sitten eilen: en saanut mennä ulos edes hoitajan kanssa, koska en ollut yhteistyökykyinen ja noudattanut sopimuksia edellisenä iltana.....HUOH.

No en tästä "viisastunut", vaan yritin eilen iltana piilottaa yhden lääketableteistani ja jättää syömättä. Tiedän; olen tyhmä, mutta kuitenkin.... Hoitaja, joka jakoi lääkkeitä, huomasi temppuni ja käski minua näyttämään käteni paljastaen lääkepiiloni. Söin sitten senkin lääkkeen mukisematta sen enempää, kerran kun olin jäänyt kiinni..

Sitten lääkäri oli määrännyt myöskin, että minun tulee palauttaa tietokoneeni osaston kansliaan joka ilta iltapalaan mennessä. Eilen en palauttanut tietokonettani aikarajaan mennessä, vaan vitkuttelin lähemmäs iltakymmentä tietokoneen ääressä istuen....

No hoitajatpa olivat kirjoittaneet molemmat ylläolevat "tempaukseni" ylös potilastietoihini, enkä tänäänkään päässyt ulos edes hoitajan kanssa, koska en kuulemma ollut ollut eilenkään yhteistyökykyinen..iso HUOH...

Eli olen istunut pian en-edes-muista-kuinka-monta-päivää sisällä.... :( Tällaista elämä täällä sairaalassa on..

Kohta hukun

Tuntuu pahalta. En jaksa. Olen saanut jo yhden rauhoittavan lääketabletin, ehkä se auttaa vähäsen.

Tänään kuitenkin vahdoin osastoa lääkärin määräyksestä johtuen. Toivon, että täällä uudella osastolla saisin kivan omahoitajan. Se jää nähtäväksi, siitä ei ole tietoa vielä. EDIT: sain tietää omahoitajani. Tiedän hänet jo entuudestaan ja hän vaikuttaa mukavalta :).

Kohta näen lääkäriä.

Kohta hukun kyyneliini, joita en osaa itkeä.

Lista

1. Minulla aloitettiin uusi lääke, (Cisordinol), entisten (Leponex) lisäksi.

2. Sain luvan istuksia takapihan keinussa yhdessä kahden hoitajan kanssa, joista toisen tulee olla mies. Se on minun ainoa mahdollisuuteni ulkoilla tässä hetkessä.. En ole ollut ulkona tällä hetkellä viikkoon, kun tuo säädös ei ole ollut voimassa muutakuin tästä päivästä alkaen..

3. Olen koko ajan hoitajien kyttäämisen alaisena... Edes vessaankaan en saa mennä valvomatta. HUOH.

4. Lääkkeeni jauhetaan ja liuotetaan veteen. Hoitajat valvovat vieressä, kun otan lääkecoctailini..

5. Joudun nukkumaan eristyshuoneessa patjalla yöni, koska siellä on kamera, jonka avulla minua valvotaan. Hoitajat ovat toisaalta kivoja, kun antavat minun nukkua pidempään kuin muut potilaat :D.

6. Lomia en saa nyt ollenkaan. :( 

Suljettu, suljetumpi, suljetuin osasto

Eilen menetin lomani, tänään menetin 1 hoitajan kanssa ulkoilu-oikeuden. Meinasin menettää ulkoiluoikeuteni viikonlopuksi kokonaan, mutta pelastin tilanteen pääsemällä kompromissiin lääkärin kanssa niin, että saan ulkoilla 2 hoitajan kanssa.

Jos ei vielä kaikille ole tullut selväksi; olen siis pakkohoidossa.

Huoneeni ratsattiin tänään, minulta vietiin sukkahousut, legginsit, kaulakorut, kännykän laturi ja muovipussit, (tietokoneen laturi oli viety jo aikaisemmin...). En ilahtunut toimenpiteestä.

Kuulemma sairaalassaolon tärkein päämäärä on pitää minut itseni hengissä.
Sairauteni/psykoottisten ajatusten päämäärä on tappaa minut itseni.
En tiedä, kumpi noudattaa totuutta.

Jos hoitajat olisivat suostuneet kanssani pihalle tänä iltana, olisin juossut auton alle.

Tänään hoitajat/lääkäri epäilivät, että olenko jättänyt lääkkeeni syömättä samalla kun vinguin/valitin lääkkeen otosta ja pahasta olosta. Kuulemma sairauteni on iskenyt oikein kunnolla päälleni taas uudestaan ja olen itselleni hengenvaarallinen. He luulevat, että olen oksentanut tai sylkenyt ne pois. Siksi he päättivät, että lääkkeeni murskataan tai jauhetaan, ja että otan ne valvotusti joka ikisen murun. Voin kuitenkin vakuuttaa, että en ole jättänyt lääkkeitäni syömättä, vaikka tekisi kyllä mieli.

Mietteitä

Minusta tuntuu hyvältä. Istun maassa, olen tyyni ja rauhallinen. Elämä on hyvää.


Kaikkea muuta:

(Harha)luulot ahdistavat. Olen paha, paha, paha. Ansaitsisin kuolla. Kuulemma minulla on ylimitoitetut syyllisyydentunteet. Itse en kuitenkaan hahmota sitä, mikä on muiden näkökulmasta totuus.

Pääsen sairaalasta lomalle huomenna. Muuten olisin juossut jo auton alle ulkona kävelyreissujen aikana, mutta halusin pitää lomani. En tahdo menettää lomailu/ulkoiluoikeuksiani. Tahdon huomenna isovanhempieni luokse.

Sitten kun olen palannut isovanhempieni luota, minulla on koko seuraava viikko aikaa tehdä pahaa itselleni. Ansaitsen sen.

Sairaus ja tulevaisuus?

Tänään on vappu. Opiskelijoiden juhla. Koko Facebookin etusivun täyttävät kuvat iloisista opiskelijoista tai ylioppilaista lakit päässään. Teekkarit kastetaan. Opiskelijat avaavat alkoholipullot ja puhaltavat serpentiinit ylleen.

Minä kökötän sairaalassa vailla lomalle pääsy-mahdollisuutta. Istun sängylläni omassa huoneessa ja selailen nettiä. Olen ylioppilas, en muuta. Voisin olla opiskelijoiden joukossa juhlimassa, mutta toisaalta en voi. Sairaus ja lääkärin määräys kieltävät sen. Miksi juuri minä en pääse juhliijoiden mukaan? Epäreilua, mutta sille ei voi nyt mitään.

Missä haluaisin sitten olla opiskelijana? Mieleeni tulevia vaihtoehtoja on monia. Pitkäaikainen haaveammattini on lääkäri. Ensin minun pitäisi kuitenkin saada itseni niin terveeksi, että saisin luettua kunnolla pääsykokeisiin. En halua antaa sairauteni estää sitä, en todellakaan. Lääkäri on haaveammattini numero 1. Toisaalta olen myös kiinnostunut bioteknologiasta. Mutta bioteknologit eivät saa töitä niin helposti kuin haluaisin. Voisin myös opiskella biologiaa aineena, mutta myöskään biologi/biologian opettajatkaan eivät saa töitä helposti.  Osaan myös piirtää ja maalata hyvin. Kävin kuvataidelukion ja valmistuin parhailla mahdollisilla kuvataiteen arvosanoilla. Joten voisin myös harkita kuvataiteen opiskelua. Se olisi kivaa. Hainkin tämän kevään yhteishaussa kuvataideopettajan koulutukseen. Saa nähdä pääsenkö läpi monessa eri karsinnan vaiheissa :D . Katsotaan!

Haluan lomalle/ yksin, poikaystävän, ystävän, äidin tai isän kanssa ulos...

Eli siis, olen ollut täällä aps9-osastolla jo hyvän aikaa. Lääkitystäni (Leponex) on nostettu 300 mg, ja vanha lääkitykseni (Seroquel Prolong sekä Opamox) on purettu pois lääkityslistaltani. Vieroitusoireet Seroquel Prolongista olivat kamalia; säpsähtelin epileptistyyppisesti ja päässä heitti huimaten

Osastolla olen tehnyt sudokuja, kun eräs mukava hoitaja tulosti minulle niitä netistä monta A4-paperillista :) . Sen lisäksi olen katsellut telkkaria, lukenut Aamulehteä, pelannut Skip Boa hoitajan ja potilaan kanssa sekä piirtänyt piirustuslehtiööni :D. Olen myös nukkunut välillä päiväunia ja muutama kaveri on käynyt mua katsomassa täällä.  Poikaystäväni on tulossa tänään kolmelta. Se on mukavaa.

Eniten haluaisin kyllä lomalle/kotiin täältä..Mutta lääkärin mukaan lomatoive ensiviikonopuksi on vähän "turha"...Kuulemma vointini ei salli lomalle päästöä. Yritin saada myös vapaakävelyt, mutta kuulemma tärkein tavoite on pitää minut hengissä, joten lomatoive on vähän kaukainen haave...

Haluan kotiin

Olen kyllästynyt olemaan sairaalassa. Anoin lomaa täältä viikonlopuksi, mutta läheiseni epäilevät, että olenko lomailukuntoinen tai myöntääkö lääkäri minulle lomaa. Toivotaan parasta :) ! Olen siirtynyt nyt ns. akuuttiosastolta kuntoutusosastolle, mutta silti pakkohoitopäätös on yhäkin voimassa.

Voi kun pääsisin jo pois... Saisin nähdä kavereita tai etenkin poikaystävääni milloin vaan ja missä haluan. Saisin vaikka kävellä pitkin kaupungin katuja, ostaa jotain kaupoista tai käydä kirjastossa. Näkisin perhettäni useammin ja voisin ulkoiluttaa kahta rakasta koiraani.

Psykoottinen

"Potilaalla diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö sekä pakko-oireinen häiriö."

"Tällä hetkellä potilaalla psykoottistasoista oireilua."

"Ajatukset käskevät vahingoittamaan häntä itseään."

"Tunnetta siitä, että oma persoonallisuus on vaihtunut toisen persoonallisuuteen ja ulkoapäin ajatuksia laitetaan päähän."

"Ulkona yrittänyt heittäytyä auton alle sekä yrittänyt osastolla hirttäytyä."

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tunnen jatkuvasti kuulemma epärealistista syyllisyyttä, nimittäin minusta tuntuu, että olen syyllistynyt vakaviin rikoksiin. Tuntuu, että minun kuuluu rankaista itseäni teoistani, vaikka kaikki (psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, äiti, ystävät jne..) sanovat, että en ole tehnyt mitään... En usko. Ainut oikea kohtalo minulle on kuolema. 

Tuntuu, että joku ylempi voima laittaa syyllistäviä ajatuksia päähäni, eivätkä kaikki ajatukset ole omiani (eikä niiden kuulukkaan olla..) sillä ansaitsen tuntea syyllisyyttä ja joku ylempi voima tietää sen. Se ei lopeta, ennen kuin kuolen.

Toisaalta en haluaisi rangaistusta, vaikka minun kuuluukin kärsiä sellainen, sillä saisin ansioni mukaan. En huvikseni yritä tappaa itseäni yms. Luulen kuitenkin, että en elä välttämättä kovinkaan kauan. Kosto ylemmältä voimalta, tukehdun kohta johonkin ruokaan esimerkiksi.

Tuntuu, että elän jossain omassa maailmassani, jonka olemassaolon tajuan vain itse. Muut eivät ole siitä tietoisia. Se maailma oikeuttaa syyllisyyteni, eikä tämän maailman ihmiset tiedä oikeasti syyllisyydestäni mitään. 

Menin juttelemaan tänään hoitajalle noista ajatuksistani ties kuinka monennen kerran, kun minua ahdisti syyllisyyteni... Hoitaja sanoi, että ne ovat psykoosia ja saan jättää ne omaan arvoonsa, heittää pois. Minäkö psykoosissa, en uskoisi.. Toisaalta, onhan diagnoosinani skitsoaffektiivinen häiriö...

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minut asetettiin 30.3.2016 tarkkailuun ja tänään 1.4.2016 minut otettiin pakkohoitoon lomakkeella M3 HOITOONMÄÄRÄÄMISPÄÄTÖS. Olisin halunnut pois sairaalasta, mutta lääkäri ei siihen suostunut. Olen kuulemma psykoottinen ja vaaraksi itselleni. Lääkäri määräsi myös, että olen viikonlopun yli "sisähoidossa", eli en pääse ulos edes hoitajan kanssa. Tunnen siispä "koppiahdistusta". Minulle aloitettiin myös uusi lääke: Leponex. Maanantaina alkaa myös ylläpitosähköhoito ja vaihdan saman päivän iltapäivästä osastoa :). Toivotaan, että noilla kaikilla olisi positiivinen vaikutus tällä hetkellä aika hankalaan vointiini :/ .

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miksi minä sairastuin? Olin hyvä koulussa, kirjoitin LLLEEMC-rivistön ja päätin lukioni keskiarvolla 9,3. Olen hyvästä perheestä ja harrastin 10 vuotta sellonsoittoa ja lauloin kuorossa. Minulla oli/on myös tarpeeksi hyviä ystäviä. 

Sairauteni tosin hiipi ylleni jo lukioiässä, mutta psykoottisista harhaluuloista huolimatta suoriuduin lukiosta mallikkaasti. Vasta lukion jälkeen tuli romahdus. Kohta 21-vuotta täyttävän nuoren naisen kuuluisi parhaillaan olla opiskelija yliopistossa/ ammattikorkeassa ja asua omillaan. Ainakin minun olisi kuulunut täyttää nuo kriteerit, olinhan aina ollut "menestyjä". Päinvastoin; olen ollut vuoden sisään 7 kertaa sairaalassa sekä niiden jaksojen välissä päiväsairaalassa, ja viimeinen yli 2,5 kuukautta kestävä sairaalareissu muuttui lopulta pakkohoidoksi suljetulla.. En ole hyödyksi yhteiskunnalle, vaan lusmuilen pää pipinä Kelan sairauspäivärahalla. MIKSI juuri minä?