Minä olen kyllästynyt siihen. Haluan parantua tuosta "määrittelemättömästä psykoottisesta häiriöstä" sekä OCD:stä. En voi elää niiden sanelemaa elämää, sellainen elämä ei kannattele minua.
Jos haluan parantua, en voi jättää lääkkeitäni ottamatta. Sivuvaikutukset voidaan hoitaa pois. Ja en voi väittää, että en muka ansaitsisi lääkkeitä tai hoitoa, se on sairaus, joka sanoo niin. En ole myöskään riittävän terve voidakseni olla ilman lääkkeitä. En halua psykoottisten oireiden tai OCD:n palaavan. Lääkkeet eivät ole minulle haitaksi kun taas psykoottisuus kuulemma tuhoaa aivot ja älykkyyden. En halua sitäkään.
En voi myöskään satuttaa itseäni. Viiltely jättää arpia kehoon ja mieleen. Itsensä satuttaminen on toipumisessa askel taaksepäin. Siitä jää oikeasti huono olo. Arvetkin ovat oikeasti rumia. Niissä ei ole mitään hienoa, dramaattista tai mitään muutakaan ihailtavaa. (Silti minun täytyy hyväksyä ne.) Arvet voivat olla kiusallisia haaveammatissani. Onko arpikäsi-lääkäri muka kovin uskottava? Viiltely huolestuttaa ja satuttaa läheisiäni. Äitini kärsivä ilme on kamala nähdä. Mutta ennen kaikkea, viiltelystä kärsin minä.
Minun täytyy myös taistella. Taistella järjellä. Tiedän mitä psykoottiset -sekä OCD- ajatukset ovat. En voi antautua niiden valtaan, kun olen niitä nyt askeleen edellä. Syyllisyys ei oikeuta minua pahuuteen itseäni kohtaan. Jos joku väittää muuta, se joku on sairaus. Ja jos en itse taisteluun pysty, minun täytyy uskaltaa luottaa avuntarjoajiin.
Minun täytyy tajuta, että sairaus ei saa määrätä tulevaisuuttani. En aio olla loppuelämääni sairas, sairaudeton elämä on vasta alussa. Kaikkien edellämainittujen keinojen avulla häädän sairauden pois itse. Kukaan muu ei sitä voi tehdä. Pysäyttävää tajuta se, mutta se on totta. Aion elää tulevaisuudessani normaalia elämää; käydä töissä, asua omassa kodissa, toivottavasti saada oman perheen, harrastaa kivoja juttuja vapaa-ajalla kuten piirtää ja kirjoittaa... Olla onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti