"Ona! Ona! Tulisitko kansliaan, kiitos." Kuulutetaan sairaalaosaston keskusradiosta. Kävelen käytävää pitkin, portaat alas, käytävää suoraan ja vasemmalle kunnes olen kanslian ovella. Aavistan jo, mitä asia koskee, mutta kysyn silti :"Mitä asiaa?" Omahoitajani vastaa:" Me annettais sulle nyt eka lääkeinjektio." Menemme lääkehuoneeseen, mukana on omahoitajan lisäksi sairaanhoitajaopiskelija. He rapistelevat injektioainepurkin kanssa, sekoittavat injektioainetta ja täyttävät injektioruiskua. Minä puolestani yritän taltuttaa sisimmässäni herännyttä jännitystä piikistä ja pistettävästä aineesta, sekä sen kaiken peruuttamattomuudesta. Jos lääke pistetään lihakseen, sitä ei saa pois millään keinolla sieltä. Lääke alkaa vaikuttaa halusinpa sitä tai en. Samalla hetkellä tunnen itseni rohkeimmaksi ikinä.
Omahoitaja sanoo :"Nostaisitko paitaa hieman ja laskisitko housuja? Kannattaa nojata paino vasemman jalan varaan.. Sopiiko, että opiskelija pistää injektion?"Minä myöntelen ja teen työtä käskettyä. Sysään pois mieleeni heränneitä ennakkoluuloja lääkkeestä ja totean, että nyt on parantumiseni aika. Aion olla rohkea ja ottaa piikin vastaan ilman mitään turhia mutinoita. Opiskelija pistää piikin, se vähän nipistää ja sitten kirveltää. Ainetta purskahtaa vähän ulos pistosreiästä, se värjää ihon keltaiseksi.
Pistoksen jälkeen on kolmen tunnin seuranta-aika. Joskus nimittäin kyseinen lääke saattaa verenkiertoon joutuessaan aiheuttaa vakavia oireita, kuten verenpaineen laskua tai sekavuutta. Saan kiellon mennä ulos seuraavan kolmen tunnin aikana. Kiipeän takaisin toiseen kerrokseen lepäilemään sängylleni ja selailemaan kännykällä nettiä. Mitään erikoisempia oireita ei onneksi ilmaannu ja huokaisen helpotuksesta. Yritän totutella ajatukseen, että lääkeainetta on kehossani nyt koko ajan, enkä itse voi enää vaikuttaa sen määrään tai pitoisuuteen. Seuraava pistos odottaa minua 3.11.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti