Unelmia.

Olen kuluttanut päivän miettien unelmia. Niitä on tärkeää miettiä, se auttaa toipumaan ja jaksamaan. Minulla on paljon unelmia. Haluaisin ennen kaikkea toipua minulla olleista mielenterveysongelmista kokonaisvaltaisesti, täysin ja toivottavasti suhteellisen kivuttomasti. Toivoisin, että saisin lopettaa mielialaa tasaavien ja psykoosioireita poistavien lääkkeiden syönnin mahdollisimman pian. Haluaisin tulla varmemmaksi ihmiseksi, tuntea sisimmässäni turvallisuudentunteen ja luottamuksen elämän kantavuudesta. Mutta yksi polttavimmista unelmistani ei ole läheskään yhtä filosofinen kuin edellämainitut. Kuitenkin se unelma ratkaisee paljon elämässäni. Haluaisin päästä vielä joskus opiskelemaan lääketiedettä.

Unelma lääkiksestä heräsi jo ollessani lukion ekalla. Lukiossa panostin unelmani eteen lähinnä opiskelemalla kaikki kurssit fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. Varsinainen pääsykokeeseen pänttääminen minun oli tarkoitus aloittaa viime syksyn lokakuussa, sitten kun viimeiset ylioppilaskirjoitukset olivat takana. Niinhän minä aloitinkin, mutta vähän sen jälkeen voimani ehtyivät, kun OCD ja psykoosi söi ne täysin. Sairaus oli vienyt minut vihdoin jaksamiseni äärirajoille. Olin jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jossa olisin voinut alkaa itkeä hetkellä millä hyvänsä (ja itkinkin), eikä kumpikaan sairaus antanut armoa siltikään. Elin erittäin tuskallisessa ja sairaassa maailmassa, joka oli vääristynyt pelkäksi psykoottisten ajatusten, pakkoajatusten ja pakkotoimintojen sekamelskaksi. En tiennyt, että OCD:n lisäksi sairastin myös psykoosia. Yritin kyllä lukea pääsykokeisiin silloinkin, mutta jokainen voi varmaan arvata tuossa mielentilassa saavutetut huimat oppimistulokset. Lopulta suostuin aloittamaan lääkityksen OCD:n taltuttamiseksi, kun mistään muusta ei enää ollut apua.

Loppusyksyllä vielä ajattelin, että kun lääkitys alkaa tepsiä, pääsen pänttäämään pääsykokeisiin uusilla palautuneilla voimillani entistä tehokkaammin. Mutta mikään ei mennyt niin kuin toivoin.
Lääkitys laukaisi tapahtumaketjun, jonka tuloksena löysinkin itseni talvella psykiatrisesta sairaalasta osastohoidosta. Olin sairaalahoidon alussa melkoisen sekaisin, mutta silti muistin vaatia läheistäni tuomaan pääsykoekirjani osastolle opiskelua varten. Hypomania/mania, akatisia ja mielialalääkkeen provosoima yleinen levottomuus olivat kuitenkin vieneet kaiken keskittymiskykyni, joten opiskelusta ei tullut aluksi mitään. Otin kirjat esiin vasta kolmannen sairaalaviikkoni alussa, kun keskittymiskykyni oli jo hiukan parantunut. Istuin sairaalan toimintahuoneen pöydän ääressä ja luin puolikuntoisena fysiikkaa loputtoman hämmentyneenä siitä, mitä kaikkea oli oikein päässyt tapahtumaan. Pänttäsin hurjan paljon ja olin itselleni hiukan vihainen sairastamiseen menetetystä ajasta. Ajattelin, etten saa luovuttaa....

En luovuttanut, hidastin vain vähän. En kevään kuluessa päntännyt itseäni puhki, vaan annoin ajan parantaa minua. Toivuin rauhassa ja työnsin kirjat tärkeysjärjestyksessä alemmalle sijalle. Tajusin kirjojen sisällön sijaan elämää.

Pääsykokeiden tulokset tulevat ihan kohta, enkä usko, että olisin hyväksyttyjen listalla. Se hiukan harmittaa, mutta olen hyväksynyt sairastumiseni (kuinka monta asiaa joudun vielä hyväksymään?).
En kuitenkaan hyväksy, että sairaus määrittäisi koko loppuelämäni. Lukemisintoni sen kuin kasvaa, aion sitten pyrkiä ensi vuonna lääkikseen uudestaan, täysissä voimissa ja parantuneena! Maltan tuskin odottaa, että saan aloittaa uudelleen valmistautumisen pääsykokeisiin :) .

Uskoisin kaikesta kokemastani olevan pelkästään hyötyä tulevaa (haave)ammattiani ajatellen. Tiedän miten tulee kohdella psyykkisesti sairaita potilaita omasta kokemuksestani, osaan ymmärtää ja katsoa laajemmasta näkökulmasta. Minulla on myös laaja lääketietämys ;) . Motivaationi auttaa muita on vain kasvanut entisestään sairastamisen myötä. Ettei pelkästään minua autettaisi.