Dissosiaatiota?

Minulla oli tänään lääkäritapaaminen, jossa oli läsnä minä, lääkäri, psykologi, hoitaja ja pari lääketieteen kandia. Puhuttiin vähän kaikenlaista. Päällimmäiseksi nousi kysymys itsetuhoisuudestani; pystyisinkö kulkemaan ulkona ilman että yrittäisin hypätä auton alle tai hirttää itseni sopivaan kohtaan? Tultiin siihen tulokseen, että en pääse ulos yksin ja jos huomenna kaikki mahdollinen sujuu hyvin, niin pääsen silloin ulos hoitajan kanssa. Lomat ovat vielä kaukainen haave...

Mainitsin myös oudoista tuntemuksistani, jotka ovat ikään kuin sellaisia, että tunnen lähteväni leijailemaan pois ruumiistani joko kohoten ylöspäin tai vajoten alaspäin. Lisäksi joskus joku ruumiinosani ei tunnu omaltani. Lääkärin ja psykologin mukaan nuo ovat oireita dissosiaatiosta. Dissosiatiiviset oireet syntyvät usein jonkun trauman seurauksena. Minä olen ollut pahasti koulukiusattu 11-15-vuotiaana. Se voi ehkä selittää siis dissosiatiiviset oireet.

Sähköhoidosta

Siitä on melkein viikko, kun sain ensimmäisen kerran sähköä, viime maanantaina. Olen saanut sitä yhteensä nyt 3 kertaa. Sähköä annetaan toimenpidepoliklinikalla, se on toisessa rakennuksessa kuin osasto 6, jossa majailen nyt. Sähköön tulee kutsu puhelimitse yleensä n. klo 10-11 aikaan. Sitten minä kävelen hoitajan kanssa sinne ja istumme odotusaulaan odottamaan.

Hoitaja tulee hakemaan minut odotusaluasta. Menemme huoneeseen, jossa on sänky sekä kasa kehon toimintoja mittaavia laitteita. Anestesialääkäri tervehtii minua ja laittaa kiristysmansetin käteeni. Hän etsii sopivan suonen, johon pistää kanyylin. Se nipistää hiukan. Hoitajat kiinnittävät elektrodit rintakehälleni ja päähäni seuratakseen sydän-ja aivosähkökäyriä. Joku laittaa happimaskia kasvoilleni ja käskee hengittelemään syvään. Sitten anestesialääkäri ottaa ruiskun ja laittaa nukutusaineen tulemaan kanyylistä. Hän käskee laskea hitaasti kolmeen. Nukutusaine kirveltää hiukan ja siitä tulee leijuva olo. Sitten tietoisuuteni sammuu.

Samalla kun tietoisuuteni on autuaasti sammunut, lääkäri antaa minulle kunnon sähköiskut. Kouristan symmetrisesti ja puren hampaani yhteen. Minulle on onneksi asetettu suuhuni myös eräänlainen purusuoja, että en vahingossa pure esimerkiksi kieleeni.

Noin vartin kuluttua toimenpiteestä alan heräillä. Hoitajat tarjoavat minulle jotain syötävää väliin jääneen aamupalan tilalle. On jugurttia ja karjalanpiirakkaa, sekä kahvia. Lihakset tuntuvat hiukan kipeiltä, mutta muuten vointini on lähes normaali. Ehkä hiukan väsyttää, mutta ei mitään muuta erityistä mainittavaa.

Eilinen oli kamala päivä

Mitä jos olisin kuollut? Kuinka tyhmä olenkaan ollut. Oikeastaan tyhmä on väärä sana. Tilannetta kuvaisi ennemminkin epätoivoinen. Ulkoiluryhmässä yritin hypätä kolme kertaa auton alle ja sisällä hirttää itseni kaapin oveen. Tämä kaikki eilen. Voimani olivat silloin aivan lopussa, olin väsynyt omaan olotilaani. Tahdoin vain kuolla. Kuolema oli koko ajan mielessäni. Kuinka loppu ihminen voikaan olla, jotta tekee tällaista?

Jouduin näiden tapahtumien seurauksena kahden hoitajan ja lääkärin puhutteluun. Sieltä tuli tiukkaa settiä. He sanoivat, että he eivät voi estää minua kuolemasta, vaikka kuinka haluaisivatkin. Että se on minun oma päätökseni, pysyä hengissä. He pakottivat minut lupaamaan, että en yritä tappaa itseäni viikonlopun aikana. Sanoin, että yritän luvata. Se ei heille riittänyt. He sanoivat, että minun pitää luvata.

Tänään en ole tehnyt itselleni mitään, vaikka vähällä oli. 

Ihan muutama yksityiskohta vielä: Hirttäytyminen sattuu aivan kamalasti. Tuntuu, kuin aivot ja silmät pullistuisivat päästä ja pää räjähtäisi käsiin. Tuskin kukaan haluaa kokea sellaista.

Sähköhoitoon maanantaina!!

Jipii, tuota tietoa olikin jo odotettu :) ! Olen yrittänyt kovasti etsiä kokemuksia sähköhoidosta ympäri ämpäri nettiä, mutta en ole kauheasti löytänyt mitään. Ehkä sähköhoito ei ole Suomessa kauhean yleinen hoitomuoto.

Jutut, jotka jännittävät minua sähköhoitoon liittyen:
-Nukutus
-Kanyylin laittaminen käteen
-Se, että rauhoittavaa lääkettä ei saa ottaa edellisenä päivänä klo 14 jälkeen. Kuinka selviän???

Yksi niistä päivistä osastolla

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joiden tahtoisin kuluvan mahdollisimman nopeasti loppuun. En jaksaisi elää (ainakaan täällä sairaalassa). Ja niitä päiviä on vielä edessä lukematon määrä. Mieltäni kuitenkin lämmittää eilen osastolle saapunut vaaleanpunainen kirje rakkaalta ystävältäni :). Se kirje oli aivan ihana!! Kiitos ♡ (tiedän, että luet tätä blogia.. :D ).

Minulla oli tänään lääkäri ja sain kuulla minulle tehdyistä lääkemuutoksista. Ensinnäkin, sähköhoitoa varten Ketipinor 25mg ja 100mg otettiin pois lääkelistaltani. Se tosin tapahtui jo maanantaina. Sitten tänään sain aivan uutta lääkettä, Bisoprololia. Se on tarkoitettu sydämen nopealyöntisyyden ja korkean verenpaineen hoitoon. Minulla on aihettakin käyttää sitä; leposykkeeni huitelee parhaimmillaan 130:ssä ja verenpaineetkin ovat korkealla. Lääkäri sanoi, että se johtuu sairaudestani. Olen niin ahdistunut, että elimistöni käy ylikierroksilla rauhoittavista lääkkeistä huolimatta.

Eilen mieleni teki kovasti mennä sairaalan lähistöllä kulkevalle moottoritielle. Olisin jäänyt auton alle ja kuollut. Tiedostan, että ajatteluni ei ole tervettä. Kukaan terve ihminen ei halua kuolla. Minusta kuolema tuntuisi kuitenkin helpottavalta, ei tätä samaa paskaa enää ikinä. Mutta sitten minulla ei olisi tulevaisuuttakaan. Minusta ei ikinä tulisi äitiä, vaimoa, bioteknologia/lääkäriä, koiranomistajaa, rivitalossa asujaa yms. Surettaako minua tuon kaiken edessäolevan menetys? En tiedä. Ihan oikeasti, en tiedä.

Jos en pääsisikään sähköhoitoon tai sähköhoito ei auttaisikaan, luultavasti päädyn kuolemaan. Sähköhoito on viimeinen oljenkorteni jatkaa elämää. Mutta kuolemastani: jäähyväiskirje on jo tehty, enää puuttuu kuolinpäivä ja loppuunmietitty ajatus kuolintavastani. Mutta ei siitä sen enempää.

Miltä masennus tuntuu.

Katson kalenterista,

milloin olisi aikani kuolla.

Päiviä päivien perään,

en jaksaisi elää.

Tunteeni haalenneet, 

vaalenneet näkymättömiin.

Ei enää iloa, suruakaan.

Missä hymyni, itkuni on?

Epätoivo,

musertavan raskas harteillani.

Painaa tuhat kiloa,

 murskaa minut alleen.

Minulla ei ole mitään tulevaisuutta, 

minä en ole mitään.

Lääkkeet eivät auta mitään,

mikään ei auta mitään.

Voimani ovat täysin lopussa.

"Voi kai sanoo, että odotan, odotan, odotan, odotan, että tapahtuis jotain."

Rehellisesti sanottuna; hermoni palavat kohta poikki pelkästä jännityksestä. Jännitys siitä, että pääsenkö sähköhoitoon vai en. Sydämeni teki oikein "mukavat" temput aamuisessa EKG:ssä; leposykkeeni oli huikeat 130 ja verenpaineenikin huiteli korkeissa lukemissa! Jippii, no ei todellakaan. Toivottavasti se ei estäisi sähköhoitoon pääsyä... On kai olemassa jotain sykettä ja verenpainetta alentavia lääkkeitä, ainakin niin luulisin. Toisaalta voi olla niin, että kaikki johtui vaan siitä, että jännitin tutkimuksia. Nimittäin eihän se kenestäkään ole mukavaa maata tutkimusalustalla ylävartalo paljaana ja jotain ihmeellisiä johtimia iholla, tai puristava verenpainemittari käsivarressa..

En jaksaisi enää odottaa päätöstä sähköhoidosta. Toisaalta löysin ehkä pienen vihjeen siitä, että ehkä sähköhoito voisi toteutua. Nimittäin en saa enää Ketipinor-nimistä lääkettä aamulla, iltapäivällä ja illalla. Tämä kaikki kuulemma ECT ---eli sähköhoitoa ajatellen.

Mitä tapahtuisi, jos en pääsisikään sähköhoitoon? Ainakin menettäisin kaiken toivoni paranemiseen. Mielialaa tasaava lääkkeeni alkaa vaikuttaa tosi hitaasti, ja en tiedä jaksanko odottaa sen vaikutusta hengissä. Saatan tehdä itsemurhan aika pian.. Minulla todettiin nimittäin kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso...

Sähköhoidon olisi siis syytä alkaa mahdollisimman pikaisesti!