Yksi niistä päivistä osastolla

Tänään on jälleen yksi niistä päivistä, joiden tahtoisin kuluvan mahdollisimman nopeasti loppuun. En jaksaisi elää (ainakaan täällä sairaalassa). Ja niitä päiviä on vielä edessä lukematon määrä. Mieltäni kuitenkin lämmittää eilen osastolle saapunut vaaleanpunainen kirje rakkaalta ystävältäni :). Se kirje oli aivan ihana!! Kiitos ♡ (tiedän, että luet tätä blogia.. :D ).

Minulla oli tänään lääkäri ja sain kuulla minulle tehdyistä lääkemuutoksista. Ensinnäkin, sähköhoitoa varten Ketipinor 25mg ja 100mg otettiin pois lääkelistaltani. Se tosin tapahtui jo maanantaina. Sitten tänään sain aivan uutta lääkettä, Bisoprololia. Se on tarkoitettu sydämen nopealyöntisyyden ja korkean verenpaineen hoitoon. Minulla on aihettakin käyttää sitä; leposykkeeni huitelee parhaimmillaan 130:ssä ja verenpaineetkin ovat korkealla. Lääkäri sanoi, että se johtuu sairaudestani. Olen niin ahdistunut, että elimistöni käy ylikierroksilla rauhoittavista lääkkeistä huolimatta.

Eilen mieleni teki kovasti mennä sairaalan lähistöllä kulkevalle moottoritielle. Olisin jäänyt auton alle ja kuollut. Tiedostan, että ajatteluni ei ole tervettä. Kukaan terve ihminen ei halua kuolla. Minusta kuolema tuntuisi kuitenkin helpottavalta, ei tätä samaa paskaa enää ikinä. Mutta sitten minulla ei olisi tulevaisuuttakaan. Minusta ei ikinä tulisi äitiä, vaimoa, bioteknologia/lääkäriä, koiranomistajaa, rivitalossa asujaa yms. Surettaako minua tuon kaiken edessäolevan menetys? En tiedä. Ihan oikeasti, en tiedä.

Jos en pääsisikään sähköhoitoon tai sähköhoito ei auttaisikaan, luultavasti päädyn kuolemaan. Sähköhoito on viimeinen oljenkorteni jatkaa elämää. Mutta kuolemastani: jäähyväiskirje on jo tehty, enää puuttuu kuolinpäivä ja loppuunmietitty ajatus kuolintavastani. Mutta ei siitä sen enempää.

Miltä masennus tuntuu.

Katson kalenterista,

milloin olisi aikani kuolla.

Päiviä päivien perään,

en jaksaisi elää.

Tunteeni haalenneet, 

vaalenneet näkymättömiin.

Ei enää iloa, suruakaan.

Missä hymyni, itkuni on?

Epätoivo,

musertavan raskas harteillani.

Painaa tuhat kiloa,

 murskaa minut alleen.

Minulla ei ole mitään tulevaisuutta, 

minä en ole mitään.

Lääkkeet eivät auta mitään,

mikään ei auta mitään.

Voimani ovat täysin lopussa.

"Voi kai sanoo, että odotan, odotan, odotan, odotan, että tapahtuis jotain."

Rehellisesti sanottuna; hermoni palavat kohta poikki pelkästä jännityksestä. Jännitys siitä, että pääsenkö sähköhoitoon vai en. Sydämeni teki oikein "mukavat" temput aamuisessa EKG:ssä; leposykkeeni oli huikeat 130 ja verenpaineenikin huiteli korkeissa lukemissa! Jippii, no ei todellakaan. Toivottavasti se ei estäisi sähköhoitoon pääsyä... On kai olemassa jotain sykettä ja verenpainetta alentavia lääkkeitä, ainakin niin luulisin. Toisaalta voi olla niin, että kaikki johtui vaan siitä, että jännitin tutkimuksia. Nimittäin eihän se kenestäkään ole mukavaa maata tutkimusalustalla ylävartalo paljaana ja jotain ihmeellisiä johtimia iholla, tai puristava verenpainemittari käsivarressa..

En jaksaisi enää odottaa päätöstä sähköhoidosta. Toisaalta löysin ehkä pienen vihjeen siitä, että ehkä sähköhoito voisi toteutua. Nimittäin en saa enää Ketipinor-nimistä lääkettä aamulla, iltapäivällä ja illalla. Tämä kaikki kuulemma ECT ---eli sähköhoitoa ajatellen.

Mitä tapahtuisi, jos en pääsisikään sähköhoitoon? Ainakin menettäisin kaiken toivoni paranemiseen. Mielialaa tasaava lääkkeeni alkaa vaikuttaa tosi hitaasti, ja en tiedä jaksanko odottaa sen vaikutusta hengissä. Saatan tehdä itsemurhan aika pian.. Minulla todettiin nimittäin kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso...

Sähköhoidon olisi siis syytä alkaa mahdollisimman pikaisesti!

Pelästyin

Olin viime lauantaina vähällä hirttäytyä. Se oli hyvin, hyvin lähellä, ettenkö olisi pudottautunut sängyltäni riippumaan köyden varaan. Köysi oli jo ehtinyt kiristyä kaulani ympärillä ja kuristaa minua, mutta en uskaltanut tehdä viimeistä askelta. Jos olisin tehnyt sen, olisin kuollut tukehtumalla 10-20 minuutissa. Kauhistuttava ajatuskin.

Onneksi en tehnyt sitä. Onneksi olen olemassa.

Itkettää.

Koppiahdistus

Nyt on viikonloppu. Osastolla se tarkoittaa tylsyyden huipentumaa; ei mitään järjestettyä ohjelmaa tai tekemistä. En saa edes ulkoilla yksin ja viikonloppuisin ei ole ulkoiluryhmää, joka tarkoittaa sitä, että potilaat ulkoilevat porukalla hoitajan kanssa. Viikonloppu neljän seinän sisällä, kuulostaako mahtavalta?

Eilen minulta otettiin verikokeita ja sydänfilmi sähköhoitoa varten. Verikoetulokset olivat luultavasti ok, mutta sydänfilmi joudutaan uusimaan maanantaina. Ei nimittäin voi olla totta/normaalia, että sykkeeni olisi oikeasti jotain 120/minuutti.. Lisäksi sydämeni lyönneistä oli kammiolisälyönti joka kolmas. Eli sydämeni päätti näyttää filmissä "parastaan".... Toivottavasti se ei haittaisi sähköhoidon toteutusta. Peukut pystyyn!

Sähköhoitoon!!

Eilen hoitaja kertoi minulle, että ylilääkäri on hyväksynyt sen, että tulen saamaan sähköhoitoa! Olen kuulemma ensimmäisenä jonossa :). Oloni on jokseenkin huojentunut ja helpottunut; minun ei tarvitse kärsiä enää kauaa. Hoitaja tosin muistutti, että sähköhoito ei välttämättä ole tie autuuteen, mutta minuun se luo kuitenkin toivoa. On jokin reitti, jota kulkemalla pääsee pois huonosta olosta, ehkä.


Sähköhoito saattaa alkaa jo ensiviikolla tai sitä seuraavalla. Siihen asti olen kuitenkin tiiviisti osastolla, en pääse lomille itsetuhoisena. Uloskaan en pääse yksin, vaan aina täytyy jonkun toisen olla mukanani.


Jännittääkö minua sähköhoito? No ehkä vähän. Eniten jännittää se, että toimiiko se minulla. Toivotaan niin!

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso

"Auttakaa, en selviä tästä hengissä!" Tekisi mieleni huutaa jokaiselle, joka minua kuuntelee. Paha olo on niin valtava ja itsetuhoisuuteni on uusissa mittakaavoissa. Koitin hirttää itseni jo toistamiseen (en kerro mihin..) ja ulkokävelyllä oli vähällä, ettenkö olisi hypännyt auton alle. Mainitsin hoitajalle, että lähes meinasin yrittää hypätä auton alle ja niin me vaihdoimme sitten kävelyllä puolia; minä reunaan ja hoitaja tien puolelle. Mielessäni kuhisee tapoja vahingoittaa tai tappaa itseni, enkä tiedä, kuinka kauan selviän hengissä... Olen kuitenkin nyt sairaalassa, eli siis turvassa. Päiväni sujuvat jotenkuten 3-5 rauhoittavan lääketabletin avulla. Hoitajan kanssa sovimme, etten ainakaan lähiaikoina mene yksin ulkoilemaan.

Eilen oli lääkäri. Siellä puhuttiin monenlaista. Tapaamisessa oli läsnä minun lisäkseni lääkäri, ylilääkäri, omahoitajani ja sairaanhoitajaharjoittelija. Todettiin, että minulla on nyt kaksisuuntaisen mielialahäiriön vakava masennusjakso meneillään ja paljon ahdistusta. Lisäksi minulla on raudanpuuteanemia. Tv-4-hormonitasokin on matala, eli siis kilpirauhasen toimintaa kuvaava hormoni. Yleensä sen mataluus tarkoittaa kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta kuulemma raudanpuuteanemia ja vakava masennus saattavat laskea kyseisen hormonin pitoisuutta veressä. Eli siis minulle aloitettiin rautalääkitys. Sen lisäksi mielialaa tasaavaa lamotrigiini-lääkettä nostetaan lähiaikoina korkeammalle annostukselle. Sen nosto tulee tehdä hitaasti, ettei tule haitallisia reaktioita, kuten ihottumaa.

Eilen hoitaja mainitsi, että sähköhoito voisi auttaa tilanteessani nopeammin kuin lääkkeet. Hän kysyi tänään lääkäriltä, mitä hän olisi mieltä, jos minulle aloitettaisiin sähköhoito. Hoitavan lääkärini pitää kuulemma kuitenkin kysyä ylilääkäriltä, mitä tämä on mieltä. Sen jälkeen päätös vasta voidaan tehdä..