Sähköhoito on auttanut!

Ihan todella; itsetuhoisuuteni, masentuneisuuteni ja psykoottiset ajatukseni ovat kadonneet! Minusta kuulemma huomaa valtavan muutoksen aikaisempaan :). Olen iloisempi ja parempituulisempi verrattuna entiseen. Jaksan nyt jopa ajatella tulevaisuutta. Olen hakenut yo-pohjaiseen lähihoitajakouluun ja mietin myös, että hakisin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, sillä rakastan piirtämistä :). Lähihoitajakoulu taas sopisi minulle siksi, että saisin toipua sairaudestani rauhassa opiskellen tutulla paikkakunnalla, minun ei tarvitsisi lukea pääsykokeisiin/muuttaa omilleni enkä menettäisi paikkaani ensikertalaiskiintiössä kun myöhemmin aion hakea lääketieteelliseen :).

Pääsen kotiin sairaalasta torstaina 31.3. hoitoneuvottelun jälkeen :) ja aloitan samalla taas hoitojakson päiväsairaalassa. On kivaa päästä sinne tuttuun ympäristöön, jossa on myös tutut hoitajat :D ja tutut rutiinit/päivärytmi.

Skitsoaffektiivinen häiriö

Sain uuden diagnoosin, jännää. Mielestäni diagnoosi on minulle melkoisen osuva; mielialavaihtelujaksojen lisäksi minulla on ollut psykoottisia oireita, kuten esimerkiksi luulin syyllistyneeni murhan yritykseen ja luulin myös, että persoonallisuus voi vaihtua katsekontaktissa :D ... Näin murhan yrityksestä merkkejä kaikkialla, kuten lehtien otsikoissa ja keskusteluissa eri ihmisten kanssa. Ajattelin myös, että jokin "ylempi voima" yrittää kostaa minulle "murhan yrityksen" ja olin harhaluuloni vallassa ihan poissa tolaltani... Luulin esimerkiksi, että se "voima" yrittää saada lentokoneen tippumaan alas tai saada minut jäämään auton alle tai saada minut tukehtumaan ruokaani. En uskaltanut kertoa (harha)luuloistani kenellekään, sillä luulin, että minut pistetään oitis vankilaan "murhan yrityksestä". Olin siis psyykkisesti melkoisen kovilla hirmuisen kauan aikaa.

Sinnittelin sairauden vallassa koko lukioajan. Hoitavat tahot ja muut ihmiset luulivat minulla olevan pelkän pakko-oireisen häiriön, koska en kertonut psykoottisista oireistani/mielialanvaihtelujaksoistani kenellekään. Siihen pakko-oireiseen häiriöön kokeiltiin sitten kun olin päässyt ylioppilaaksi, paroksetiini-lääkitystä. Paroksetiini kuuluu SSRI-lääkkeiden ryhmään, jota ei saisi missään nimessä kokeilla kaksisuuntaista/skitsoaffektiivista häiriötä sairastaville. Se laukaisi minulla vähintäänkin hypomanian sekä akatisian, ja jouduin sairaalaan. Sairaalassa minulle aloitettiin onneksi myös hypomaniaan tehoava antipsykoottinen lääkehoito ja psykoosioireenikin alkoivat talttua samalla.

Keväällä tajusin psykoosioireideni epärealistisuuden ja epäjärkevyyden keskusteltuani yhden samanlaisia kokemuksia kokeneen ihmisen kanssa päiväsairaalassa, jonne minut oli pistetty sairaalareissuni jälkeen. Parantumiseni alkoi sairaalareissusta ja jatkui päiväsairaalassa. Nyt olen kylläkin taas sairaalassa skitsoaffektiivisen häiriön masennusjakson takia..Minulla oli (epärealistisia) syyllisyydentunteita, jotka kyllä nyt jo hahmotan epärealistisiksi. Sähköhoito on auttanut siihen sekä häivyttänyt masennuksen pois :) ! Aloitekykyni on parantunut huomattavasti ja itsetuhoisuutenikin on kadonnut :D ! Huimaa!

Kuuluu parempaa

Sähköhoito on alkanut tepsiä! Olen kuulemma silminnähden virkeämpi, enkä yritä tappaa itseäni jok' ikinen hetki. Minua ei enää ahdistakaan koko ajan! Jaksan käydä joka päivä suihkussa ja laittaa hiukseni pinnillä kiinni otsani sivulle. Eilen sain lomaa sairaalasta ja jaksoin kierrellä äitini kanssa kaupungilla monta tuntia sekä käydä pitkällä lenkillä koirien kanssa. Loma todellakin virkisti ja minua vähän harmitti palata sen jälkeen takaisin sairaalaan..

Kuulemma jos kaikki ulkoilut menevät hyvin ja täällä sisälläkään en yritä esim. hirttää itseäni kaapin oveen, voin saada pian vapaakävelyt :D!!!Ja niiden jälkeen sairaalasta yölomaa! En aio pilata mahdollisuuksiani saada molempia, en todellakaan! Aion käyttäytyä takuulla "kiltisti". Lupaan sen.

Nyt uusimpana uutena asiana täällä sairaalassa on alettu selvittelemään dissosiatiivisia oireitani. Joskus tuntuu, että en ole läsnä omassa kehossani eli ikään kuin leijun sen yläpuolella, vajoan ylös-tai alaspäin tai joku kehon osani ei tunnu omaltani. Minua on koulukiusattu pahasti aikoinaan, eli dissosiatiiviset oireeni saattaisivat selittyä sillä. Ne usein nimittäin saavat alkunsa jostain traumaattisesta kokemuksesta..

Kuulumisia

Olen saanut sähköhoitoa nyt 8 kertaa ja olen sairaalassa yhäkin. Vielä vähän aikaa sitten olin melkoisen sekaisin. Yritin itsemurhaa milloin yrittämällä ryntäillä autojen alle sairaalan pihalla (kun olin hoitajan kanssa kävelyllä..) tai yrittämällä hirttäytyä kaikkeen mahdolliseen, joka suinkaan tuli pieneen mieleeni.. Nyt vointini on kuitenkin jo parantunut ja olen myös kyllästynyt olemaan täällä sairaalassa. Lääkäri sanoi, että myöntää minulle lomaa, jos en yritä joka välissä tappaa itseäni. Ja jos yritän ryntäillä autojen alle ulkona, menetän myös seuraavan päivän ulkoiluluvat. Olen nyt siis yrittänyt oikein kovasti käyttäytyä "hyvin" ulkoilureissuilla,

Yllä olevassa kuvassa on käteni sähköhoitopäivinä. Valkoisen haavateipin tilalla on ollut kanyyli, minkä kautta laitetaan nukutusaine sekä lihaksia relaksoiva aine.

Dissosiaatiota?

Minulla oli tänään lääkäritapaaminen, jossa oli läsnä minä, lääkäri, psykologi, hoitaja ja pari lääketieteen kandia. Puhuttiin vähän kaikenlaista. Päällimmäiseksi nousi kysymys itsetuhoisuudestani; pystyisinkö kulkemaan ulkona ilman että yrittäisin hypätä auton alle tai hirttää itseni sopivaan kohtaan? Tultiin siihen tulokseen, että en pääse ulos yksin ja jos huomenna kaikki mahdollinen sujuu hyvin, niin pääsen silloin ulos hoitajan kanssa. Lomat ovat vielä kaukainen haave...

Mainitsin myös oudoista tuntemuksistani, jotka ovat ikään kuin sellaisia, että tunnen lähteväni leijailemaan pois ruumiistani joko kohoten ylöspäin tai vajoten alaspäin. Lisäksi joskus joku ruumiinosani ei tunnu omaltani. Lääkärin ja psykologin mukaan nuo ovat oireita dissosiaatiosta. Dissosiatiiviset oireet syntyvät usein jonkun trauman seurauksena. Minä olen ollut pahasti koulukiusattu 11-15-vuotiaana. Se voi ehkä selittää siis dissosiatiiviset oireet.

Sähköhoidosta

Siitä on melkein viikko, kun sain ensimmäisen kerran sähköä, viime maanantaina. Olen saanut sitä yhteensä nyt 3 kertaa. Sähköä annetaan toimenpidepoliklinikalla, se on toisessa rakennuksessa kuin osasto 6, jossa majailen nyt. Sähköön tulee kutsu puhelimitse yleensä n. klo 10-11 aikaan. Sitten minä kävelen hoitajan kanssa sinne ja istumme odotusaulaan odottamaan.

Hoitaja tulee hakemaan minut odotusaluasta. Menemme huoneeseen, jossa on sänky sekä kasa kehon toimintoja mittaavia laitteita. Anestesialääkäri tervehtii minua ja laittaa kiristysmansetin käteeni. Hän etsii sopivan suonen, johon pistää kanyylin. Se nipistää hiukan. Hoitajat kiinnittävät elektrodit rintakehälleni ja päähäni seuratakseen sydän-ja aivosähkökäyriä. Joku laittaa happimaskia kasvoilleni ja käskee hengittelemään syvään. Sitten anestesialääkäri ottaa ruiskun ja laittaa nukutusaineen tulemaan kanyylistä. Hän käskee laskea hitaasti kolmeen. Nukutusaine kirveltää hiukan ja siitä tulee leijuva olo. Sitten tietoisuuteni sammuu.

Samalla kun tietoisuuteni on autuaasti sammunut, lääkäri antaa minulle kunnon sähköiskut. Kouristan symmetrisesti ja puren hampaani yhteen. Minulle on onneksi asetettu suuhuni myös eräänlainen purusuoja, että en vahingossa pure esimerkiksi kieleeni.

Noin vartin kuluttua toimenpiteestä alan heräillä. Hoitajat tarjoavat minulle jotain syötävää väliin jääneen aamupalan tilalle. On jugurttia ja karjalanpiirakkaa, sekä kahvia. Lihakset tuntuvat hiukan kipeiltä, mutta muuten vointini on lähes normaali. Ehkä hiukan väsyttää, mutta ei mitään muuta erityistä mainittavaa.

Eilinen oli kamala päivä

Mitä jos olisin kuollut? Kuinka tyhmä olenkaan ollut. Oikeastaan tyhmä on väärä sana. Tilannetta kuvaisi ennemminkin epätoivoinen. Ulkoiluryhmässä yritin hypätä kolme kertaa auton alle ja sisällä hirttää itseni kaapin oveen. Tämä kaikki eilen. Voimani olivat silloin aivan lopussa, olin väsynyt omaan olotilaani. Tahdoin vain kuolla. Kuolema oli koko ajan mielessäni. Kuinka loppu ihminen voikaan olla, jotta tekee tällaista?

Jouduin näiden tapahtumien seurauksena kahden hoitajan ja lääkärin puhutteluun. Sieltä tuli tiukkaa settiä. He sanoivat, että he eivät voi estää minua kuolemasta, vaikka kuinka haluaisivatkin. Että se on minun oma päätökseni, pysyä hengissä. He pakottivat minut lupaamaan, että en yritä tappaa itseäni viikonlopun aikana. Sanoin, että yritän luvata. Se ei heille riittänyt. He sanoivat, että minun pitää luvata.

Tänään en ole tehnyt itselleni mitään, vaikka vähällä oli. 

Ihan muutama yksityiskohta vielä: Hirttäytyminen sattuu aivan kamalasti. Tuntuu, kuin aivot ja silmät pullistuisivat päästä ja pää räjähtäisi käsiin. Tuskin kukaan haluaa kokea sellaista.