Hirttäytymisyritys, joka jäi onneksi kesken. ÄLÄ LUE, jos ahdistut helposti tai triggeroidut yms!!

On ilta. Olen kotilomalla sairaalasta. Minulla on ollut paha olo koko helvetillisen päivän. Kävin illansuussa kaupassa. Suunnitelmani ostaa kaupasta jotain terävää, millä viiltää valtimot tai laskimot auki, ei onnistunut sillä äiti halusi tulla mukaani kauppaan. Miksi halusin viiltää? En tiedä. Tiedän vain sen, että minulla on hyvin paha olo ja se on jatkunut omalla mittapuullani jo todella kauan. Liian kauan. En jaksa enää.


Otan vaaleanpunaisen huivin naulakostani. Googlaan hirttosilmukan teko-ohjeet. Hirttosilmukan teko huiviin onnistuu kolmannella yrityksellä. Laitan silmukan kaulaani ja kiipeän sängylleni seisomaan. Solmin huivin toisen pään kiinni lamppuuni. Sitten nojaan kaiken painoni kaulani varaan, en uskalla kuitenkaan hypätä sängyltä alas, ja tunnen kuinka silmukka kiristyy kaulani ympärillä kireäksi. Vielä on kuitenkin mahdollisuus perääntyä.


Sitten pelästyn. Pelästyn omaa käytöstäni ja sitä, kuinka lähellä kuolemaa mahdollisesti kävin. Olin vähällä tappaa itseni. Ei tällaisilla asioilla sovi leikkiä, pitää olla tosissaan. Menen keittiöön ja kerron äidille, mitä olin tekemässä. Äiti puuskahtaa "Voi jumalauta!!" ja tulee huoneeseeni. Hän irrottaa hirttoköyden pois katosta ja ilmoittaa vievänsä minut takaisin mielisairaalaan.


Tänne tulin siis takaisin eilen illalla. Olisin halunnut puhua jonkun hoitajan kanssa tästä, mutta kukaan ei tullut juttelemaan, vaikka he tiesivätkin tapahtuneesta. Nyt minulla on entistäkin enemmän paha olo, sillä tunnen kaiken muun pahan olon lisäksi kauhistuneisuutta, pelkoa ja syyllisyyttä hirttäytymisyrityksestäni.


Mutta minä lupaan selvitä.

Ei jaksa enää

Otsikko kuvaa hyvin tunteitani. En jaksa enää. En sairaalaa, lääkkeitä, vointiani, itseäni, maailmaa. Antaisin mitä vain hyvästä mielenterveydestä ja normaaliudesta. Tässä tilanteessa olen normaaliudesta kaukana, sairaalassa turvassa itseltäni. Minua ahdistaa, melkein koko ajan. En jaksa. EN JAKSA. EN JAKSA!


Pieniä valopilkkuja sairaala-arjessa ovat olleet tutustuminen huonetoveriini Sofiaan ja meidän keskustelut ja hyvä yhteinen huumorintaju, kävelyretket poikaystäväni kanssa sekä äitini + kahden koirani vierailut silloin tällöin. On ollut myös kiva käydä sairaalan kanttiinissa ostamassa jotain herkkuja, kuten muumilimsaa ja kirpeitä pääkallokarkkeja.


Eilen psykologi keskusteli kanssani. Teimme yhdessä huomion, että tunteeni ovat liian erillään ajatuksistani.Voin esimerkiksi puhua tulevasta itsemurhastani hoitajille ihan arkipäiväisesti, vailla surun tunnetta.Tunteenikin ovat siis sairastuneet. (Toivon että ahdistukseni loppuu, ennen kuin päädyn sen takia itsemurhaan..)


En tiedä vielä milloin pääsen pois. Ehkä se asia selviää sitten maanantain lääkärikäynnillä.

Menetän

Sairaus pilaa kaikki suunnitelmani. Olin tämän syksyn alussa opiskelija kansanopistossa pääsykokeisiin valmentavalla linjalla. No, ehdin olla kuukauden koulussa, kunnes päädyin (takaisin) sairaalaan. Vietin parin sairaalareissun jälkeen koko joulukuunkin sairaalassa ja aikomukseni keskeyttää kansanopisto sai tukea ihmisiltä ympäriltäni. Ilmoittauduin kansanopiston sijaan aikuislukioon. No kuinkas sitten kävikään??????

Täällä minä olen taas sairaalassa eikä ole tietoa, milloin pääsen pois. Jouduin/pääsin tänne tasan viikko sitten keskiviikkona, syynä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso sekä sen aikaansaama itsetuhoisuus. Aikuislukion olisi pitänyt alkaa tänään, mutta on sanomattakin selvää, että en sinne päässyt. Ehkä joudun luopumaan siitäkin suunnitelmasta kokonaan. Harmittaa.

Tuntuu, että elämäni valuu hukkaan täällä sairaalan seinien ja lukittujen ovien sisäpuolella..

Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

ÄLÄ LUE, JOS ET HALUA PAHAA OLOA ITSELLESI.


























Itsemurhakirje jäi tekemättä.
Tiedän tällaiset ajatukset; ne ovat sairaita.
Halusinko minä oikeasti kuolla viime keskiviikkona? Olin suunnitellut, että se olisi viimeinen päiväni.


Täytyy tehdä se itsemurhakirje.
Jos en enää elä kauaa.
Loppu kaikelle pahalle ololle.


Siksihän minä olenkin sairaalassa..

Sekamuotoinen jakso

Taas sairaalassa. 7. kerta vuoden sisään...

Tarvitseeko?

"Kuolema on kuin antaisi elämälle siivet." Minua huvittaisi lentää, oikein kauas. Toisaalta en voi, äiti ja poikaystävä jäisivät tänne. En voi, niin, en voi.

Mitä tämä on?
Tarvitseeko minun kestää mörköjä, jotka haluaa mun tuhoa?
Kuka pakottaa?

1+1=2 ???

Sain äskettäin oivalluksen, eli tajusin, mistä todella pitkään jatkunut "ahdistunut" oloni johtuu. Elikkä siis: minulla diagnosoitiin vähän aikaa sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Minulla on myös pakko-oireinen häiriö, jota yritettiin hoitaa SSRI-lääkkeiden ryhmään kuuluvalla escitalopram-lääkkeellä. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle ei kuitenkaan sovi määrätä SSRI-lääkkeitä, sillä ne voivat laukaista hypomanian tai manian. Siitä asti, kun aloitin syömään escitalopramia, mieleni on täyttänyt hyvin sietämätön ahdistunut olotila. Sellainen, että tekee mieli tehdä jotain koko ajan, mutta mihinkään ei jaksa keskittyä. Nyt vasta tajusin, että tuo "ahdistus" olikin levottomuutta, eli hypomaanista oireilua.

Täällä sairaalassa olen kärsinyt jokapäiväisestä "ahdistuksesta", eli siis levottomuudesta. Sen lisäksi minulla on ollut todella vaikeita masentuneita olotiloja. Olen hautonut muunmuassa itsemurhaa ja yrittänyt vahingoittaa itseäni. En ole nähnyt tulevaisuutta edessäni ja olo on tuntunut todella toivottomalta. Samaan aikaan olo on ollut hurjan levoton ja en ole nukkunut viikkoihin kunnolla. Eilen tuli yhtäkkiä hypersuper-iloinen olotila ja nyt olotilani on kaikkien edellämainittujen olotilojen sekoitus. Kävin kävelyllä ja levottomuuteni helpotti hetkeksi, mutta se palasi takaisin. Mietin, että escitalopram-lääke laukaisi minulla ehkäpä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoisen jakson. En ole vain tajunnut tuota yhteensattumaa aikaisemmin. 1+1=2?