Hymyilen

Hymyilen,

vaikka itkettää.

Seison suorilla jaloilla,

vaikka tekisi mieli käpertyä peiton alle.

Sanon ihmisille,

että kaikki on hyvin.

Todellisuudessa ne jopa tuhat sanaa,

ovat kuin ilmaa,

vailla totuutta.

Kestän,

vaikka oikeasti en enää jaksa.

Uuvuttava OCD

Olen täysin uupunut. Itkin koko eilisen illan palveluasunnon ohjaajille pahaa oloani. En vain jaksa enää. Nyt olen ihan loppu. On myös itsetuhoisia ajatuksia. Kelaan pakonomaisesti menneitä tapahtumia päässäni ja varmistelen sitä kautta, että enhän ole tehnyt mitään pahaa. Ja kun en tietysti voi muistaa niitä tapahtumia tarkasti, niin se aiheuttaa lisää ahdistusta. Ja sitä tapahtuu koko ajan. Ei hetkeäkään rauhaa.

Ajateltiin yhdessä palveluasunnon ohjaajan kanssa, että menisin uudestaan päiväsairaalaan. Se kuulostaa hyvältä idealta. Kun olin siellä viimeksi hoitojaksolla, se oli ihan mukava paikka.

Tällaista minulle nyt kuuluu.

"sairas"

Eli olen nyt ollut poissa kuukauden sairaalasta :) . Niin, mitä minun pitikään kirjoittaa... Täällä uudessa kodissani kaikki on mennyt hyvin, varsinkin kun alkaa tottua kaikkiin rutiineihin ja puuhiin, joita täällä kyllä löytyy.

Olen varsin mutkattomasti tänään ja eilen ja milloin vain "sairas". Se tarkoittaa, että olen hyväksynyt nykyään täysin sen, että kuulun kategoriaan "mielisairas". Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö, ja entäs sitten? No asun palveluasunnossa, käyn säännöllisesti lääkärissä ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, jaan lääkkeet dosettiin joka keskiviikko, nielen sen 7 pilleriä iltaisin ja 3 aamuisin, sekä saan määräaikaista sairaseläkettä enkä opiskele missään. Nuo kaikki ovat minulle tänä päivänä täysin itsestäänselvyyksiä ja olen "tottunut" siihen.

Tietysti haluaisin tulevaisuudessa opiskelemaan, mutta en tiedä, onko sen aika ensi vuonna vai sitä seuraavana. Aion kuitenkin tänä talvena jo lukea pääsykokeisiin :).

Runo

Parantua.

Sanoinkuvaamattoman laaja käsite.

Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.

Se on vaikeaa, mutta en aio luovuttaa.



Olen melkein tappanut itseni,

vaarallinen itselleni.

Rakastaa kuitenkin,

niin suunnattoman paljon,

vaikka olenkin yksi iso virhe.

Iso hali minulle itseltäni.



Odotin.

Odotin.

Aina vain odotin.

Milloin pääsen pois sairaalasta?

Viimein sekin päivä koitti. :)

POIS SAIRAALASTA!!

Eli asia on näin miten otsikko kertoo :) !!! Olen niin iloinen. Tulihan sairaalassa oltua melkein vuosi, mutta nyt tulevana tiistaina kaikki on ohi! Pääsen muuttamaan ns. "tukiasuntoon", mutta en täällä viitsi paljastaa sen varsinaista nimeä. Odotan innolla!

Viime päivät ovat olleet täynnä puuhaa :) Tätäkö se normaali sairaalan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Olihan sairaalassa ne hyvätkin puolensa, mm yhteisöllisyys ja mukavat hoitajat ja erilaiset ryhmät. Mutta mikään ei voita sairaalan ulkopuolista elämää!

Asiaa lihavuudesta

Aika usein huomaa erityisesti mielenterveysblogeissa, että siellä ihannoidaan "romanttisen" ja "dramaattisen" laihaa vartaloa. Mutta totuushan on ihan erilainen; todellisuudessa useimpiin psyykkisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet lihottavat. Ainakin ne lisäävät ruokahalua.

Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..

Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."

Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.

Kuulumisia :)

Mitä minulle nyt kuuluu?

Haaveilen, haaveita ei saa unohtaa. Haaveilen sairaalasta kotiin pääsystä, tulevaisuuden opiskelupaikasta (johon ajattelin pyrkiä; se tulee olemaan kyllä vaikeaa, mutta en luovuta). Haaveilen lapsuuden aikaisen sekä lukiosta tuttujen rakkaiden ystävieni näkemisestä :) ..

Vähän aikaa sitten halusin vielä kuolla, mutta nyt haluan ELÄÄ. Elää normaalin nuoren naisen elämää, sitten kun pääsen pois sairaalasta. Kukaan ei voi lannistaa minun haaveitani.

Olen vieläkin osastolla. Täällä päivät kuluvat pääsääntöisesti hitaasti, mutta joitakin poikkeuksiakin on. Eilen esimerkiksi kävimme katsomassa hienoa taidenäyttelyä taidemuseossa :). Se oli kivaa. Osastolla tykkäämme myös pelata erilaisia lautapelejä, kuten Aliasta tai Trivial Pursuitia.  Itse myös pidän piirtämisestä ja piirränkin täällä melko ahkerasti. Osastolla on myös lisäksi erilaisia ryhmiä, kuten kuvataide- toiminta- ja musiikkiterapia ryhmät sekä ulkoiluryhmä. Ja joka maanantai, keskiviikko ja lauantai on saunailta.  Minulta tänään poistettiin ulkoilurajoitukset; olen tarpeeksi hyväkuntoinen ulkoilemaan yksin sairaala-alueella :) ! Lomaakin sain lauantaista maanantaihin!

Pakko-oireeni ja pakkoajatukset ovat kuitenkin lisääntyneet räjähdysmäisesti ja se uuvuttaa minut ihan loppuun. Kukaan "terve" ei voi ymmärtää minun pakko-oireista mieltäni ja elämääni. Mutta sentään psykoosioireet ovat nyt vähemmällä. Onneksi.