Harha, jonka tajusin vasta nyt harhaksi

Ruokavalioni on mennyt viimeisen parin vuoden sisällä entistä rajoittuneempaan suuntaan: ennen pystyin syömään lähes mitä vain, mutta nyt en enää. Nykyään "kiellettyjen" ruoka-aineiden listalla ovat omena, tomaatti, banaani, kaikki muut (mielestäni oudot) vihannekset ja hedelmät, oudot mausteet, hedelmä- ja salmiakkikarkit, jotkut keinotekoisesti jollain aineella makeutetut jutut,  pähkinät, cocacola, muut limsat jne..

Syy, miksi en kyseisiä aineksia pysty syömään, on rehellisesti sanottuna se, että pelkään jonkun ylemmän voiman kostavan minulle saaden aikaan vaarallisen allergisen reaktion. Että tukehtuisin siihen, jos vaikka kurkkuni turpoaa yms. Tajusin vasta nyt, että ei helvetti, tämä on harhaa. Ei ole olemassa ketään juuri minulle pahaa tahtovaa ylempää voimaa, ei todellakaan. Mutta silti minua pelottaa rikkoa harhaisen maailmani tapoja, en uskalla esim. maistaa mitään noista ruoka-aineista. Ehkä täytyy vain haastaa itseni nyt pienin askelin eteenpäin.

Hyvä, että tajusin tämän vihdoin.

Sairaus ja tulevaisuus?

Tänään on vappu. Opiskelijoiden juhla. Koko Facebookin etusivun täyttävät kuvat iloisista opiskelijoista tai ylioppilaista lakit päässään. Teekkarit kastetaan. Opiskelijat avaavat alkoholipullot ja puhaltavat serpentiinit ylleen.

Minä kökötän sairaalassa vailla lomalle pääsy-mahdollisuutta. Istun sängylläni omassa huoneessa ja selailen nettiä. Olen ylioppilas, en muuta. Voisin olla opiskelijoiden joukossa juhlimassa, mutta toisaalta en voi. Sairaus ja lääkärin määräys kieltävät sen. Miksi juuri minä en pääse juhliijoiden mukaan? Epäreilua, mutta sille ei voi nyt mitään.

Missä haluaisin sitten olla opiskelijana? Mieleeni tulevia vaihtoehtoja on monia. Pitkäaikainen haaveammattini on lääkäri. Ensin minun pitäisi kuitenkin saada itseni niin terveeksi, että saisin luettua kunnolla pääsykokeisiin. En halua antaa sairauteni estää sitä, en todellakaan. Lääkäri on haaveammattini numero 1. Toisaalta olen myös kiinnostunut bioteknologiasta. Mutta bioteknologit eivät saa töitä niin helposti kuin haluaisin. Voisin myös opiskella biologiaa aineena, mutta myöskään biologi/biologian opettajatkaan eivät saa töitä helposti.  Osaan myös piirtää ja maalata hyvin. Kävin kuvataidelukion ja valmistuin parhailla mahdollisilla kuvataiteen arvosanoilla. Joten voisin myös harkita kuvataiteen opiskelua. Se olisi kivaa. Hainkin tämän kevään yhteishaussa kuvataideopettajan koulutukseen. Saa nähdä pääsenkö läpi monessa eri karsinnan vaiheissa :D . Katsotaan!

Keskivaikeasti masentunut???

Olen tehnyt joitakin masennustestejä ja ne näyttävät tulokseksi, että olisin muka keskivaikeasti masentunut.. Okei, myönnetään, minulla on itsemurha-ajatuksia, saamattomuutta arkirutiineissani, olen sairaalassa, enkä juuri nyt jaksa ajatella tulevaisuuttani... Toisaalta: en kuitenkaan halua kuolla tai menettää elämäni mahdollisuuksia kaikkeen hyvään, joka olisi vielä saatavillani.

En oikein siis osaa mieltää itseäni masentuneeksi, varsinkaan keskivaikeasti masentuneeksi. Se kuulostaa hurjalta. Ehkä tuo oireilu liittyy pelkästään siihen skitsoaffektiiviseen häiriöön, kukapa tietää..?

Olen pitänyt itseäni aina tosi optimistisena ja elämäniloisena, joten masentuneisuus ei sovi minä-kuvaani ollenkaan..




ainiin,
ps. En saanut lomaa viikonlopuksi... Vappu osastolla, JIPPII... :(

Haluan lomalle/ yksin, poikaystävän, ystävän, äidin tai isän kanssa ulos...

Eli siis, olen ollut täällä aps9-osastolla jo hyvän aikaa. Lääkitystäni (Leponex) on nostettu 300 mg, ja vanha lääkitykseni (Seroquel Prolong sekä Opamox) on purettu pois lääkityslistaltani. Vieroitusoireet Seroquel Prolongista olivat kamalia; säpsähtelin epileptistyyppisesti ja päässä heitti huimaten

Osastolla olen tehnyt sudokuja, kun eräs mukava hoitaja tulosti minulle niitä netistä monta A4-paperillista :) . Sen lisäksi olen katsellut telkkaria, lukenut Aamulehteä, pelannut Skip Boa hoitajan ja potilaan kanssa sekä piirtänyt piirustuslehtiööni :D. Olen myös nukkunut välillä päiväunia ja muutama kaveri on käynyt mua katsomassa täällä.  Poikaystäväni on tulossa tänään kolmelta. Se on mukavaa.

Eniten haluaisin kyllä lomalle/kotiin täältä..Mutta lääkärin mukaan lomatoive ensiviikonopuksi on vähän "turha"...Kuulemma vointini ei salli lomalle päästöä. Yritin saada myös vapaakävelyt, mutta kuulemma tärkein tavoite on pitää minut hengissä, joten lomatoive on vähän kaukainen haave...

Vihata itseäni

Tuo musta pilvi pääni ympärillä kuvaa ikäänkuin ajatuksiani, jotka haluavat tappaa minut itseni. Samaan aikaan pelkään kuolemaa. Ristiriitaista, eikö?

Haluan kotiin

Olen kyllästynyt olemaan sairaalassa. Anoin lomaa täältä viikonlopuksi, mutta läheiseni epäilevät, että olenko lomailukuntoinen tai myöntääkö lääkäri minulle lomaa. Toivotaan parasta :) ! Olen siirtynyt nyt ns. akuuttiosastolta kuntoutusosastolle, mutta silti pakkohoitopäätös on yhäkin voimassa.

Voi kun pääsisin jo pois... Saisin nähdä kavereita tai etenkin poikaystävääni milloin vaan ja missä haluan. Saisin vaikka kävellä pitkin kaupungin katuja, ostaa jotain kaupoista tai käydä kirjastossa. Näkisin perhettäni useammin ja voisin ulkoiluttaa kahta rakasta koiraani.

Psykoottinen

"Potilaalla diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö sekä pakko-oireinen häiriö."

"Tällä hetkellä potilaalla psykoottistasoista oireilua."

"Ajatukset käskevät vahingoittamaan häntä itseään."

"Tunnetta siitä, että oma persoonallisuus on vaihtunut toisen persoonallisuuteen ja ulkoapäin ajatuksia laitetaan päähän."

"Ulkona yrittänyt heittäytyä auton alle sekä yrittänyt osastolla hirttäytyä."

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tunnen jatkuvasti kuulemma epärealistista syyllisyyttä, nimittäin minusta tuntuu, että olen syyllistynyt vakaviin rikoksiin. Tuntuu, että minun kuuluu rankaista itseäni teoistani, vaikka kaikki (psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, äiti, ystävät jne..) sanovat, että en ole tehnyt mitään... En usko. Ainut oikea kohtalo minulle on kuolema. 

Tuntuu, että joku ylempi voima laittaa syyllistäviä ajatuksia päähäni, eivätkä kaikki ajatukset ole omiani (eikä niiden kuulukkaan olla..) sillä ansaitsen tuntea syyllisyyttä ja joku ylempi voima tietää sen. Se ei lopeta, ennen kuin kuolen.

Toisaalta en haluaisi rangaistusta, vaikka minun kuuluukin kärsiä sellainen, sillä saisin ansioni mukaan. En huvikseni yritä tappaa itseäni yms. Luulen kuitenkin, että en elä välttämättä kovinkaan kauan. Kosto ylemmältä voimalta, tukehdun kohta johonkin ruokaan esimerkiksi.

Tuntuu, että elän jossain omassa maailmassani, jonka olemassaolon tajuan vain itse. Muut eivät ole siitä tietoisia. Se maailma oikeuttaa syyllisyyteni, eikä tämän maailman ihmiset tiedä oikeasti syyllisyydestäni mitään. 

Menin juttelemaan tänään hoitajalle noista ajatuksistani ties kuinka monennen kerran, kun minua ahdisti syyllisyyteni... Hoitaja sanoi, että ne ovat psykoosia ja saan jättää ne omaan arvoonsa, heittää pois. Minäkö psykoosissa, en uskoisi.. Toisaalta, onhan diagnoosinani skitsoaffektiivinen häiriö...

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minut asetettiin 30.3.2016 tarkkailuun ja tänään 1.4.2016 minut otettiin pakkohoitoon lomakkeella M3 HOITOONMÄÄRÄÄMISPÄÄTÖS. Olisin halunnut pois sairaalasta, mutta lääkäri ei siihen suostunut. Olen kuulemma psykoottinen ja vaaraksi itselleni. Lääkäri määräsi myös, että olen viikonlopun yli "sisähoidossa", eli en pääse ulos edes hoitajan kanssa. Tunnen siispä "koppiahdistusta". Minulle aloitettiin myös uusi lääke: Leponex. Maanantaina alkaa myös ylläpitosähköhoito ja vaihdan saman päivän iltapäivästä osastoa :). Toivotaan, että noilla kaikilla olisi positiivinen vaikutus tällä hetkellä aika hankalaan vointiini :/ .

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miksi minä sairastuin? Olin hyvä koulussa, kirjoitin LLLEEMC-rivistön ja päätin lukioni keskiarvolla 9,3. Olen hyvästä perheestä ja harrastin 10 vuotta sellonsoittoa ja lauloin kuorossa. Minulla oli/on myös tarpeeksi hyviä ystäviä. 

Sairauteni tosin hiipi ylleni jo lukioiässä, mutta psykoottisista harhaluuloista huolimatta suoriuduin lukiosta mallikkaasti. Vasta lukion jälkeen tuli romahdus. Kohta 21-vuotta täyttävän nuoren naisen kuuluisi parhaillaan olla opiskelija yliopistossa/ ammattikorkeassa ja asua omillaan. Ainakin minun olisi kuulunut täyttää nuo kriteerit, olinhan aina ollut "menestyjä". Päinvastoin; olen ollut vuoden sisään 7 kertaa sairaalassa sekä niiden jaksojen välissä päiväsairaalassa, ja viimeinen yli 2,5 kuukautta kestävä sairaalareissu muuttui lopulta pakkohoidoksi suljetulla.. En ole hyödyksi yhteiskunnalle, vaan lusmuilen pää pipinä Kelan sairauspäivärahalla. MIKSI juuri minä?