Keskivaikeasti masentunut???

Olen tehnyt joitakin masennustestejä ja ne näyttävät tulokseksi, että olisin muka keskivaikeasti masentunut.. Okei, myönnetään, minulla on itsemurha-ajatuksia, saamattomuutta arkirutiineissani, olen sairaalassa, enkä juuri nyt jaksa ajatella tulevaisuuttani... Toisaalta: en kuitenkaan halua kuolla tai menettää elämäni mahdollisuuksia kaikkeen hyvään, joka olisi vielä saatavillani.

En oikein siis osaa mieltää itseäni masentuneeksi, varsinkaan keskivaikeasti masentuneeksi. Se kuulostaa hurjalta. Ehkä tuo oireilu liittyy pelkästään siihen skitsoaffektiiviseen häiriöön, kukapa tietää..?

Olen pitänyt itseäni aina tosi optimistisena ja elämäniloisena, joten masentuneisuus ei sovi minä-kuvaani ollenkaan..




ainiin,
ps. En saanut lomaa viikonlopuksi... Vappu osastolla, JIPPII... :(

Haluan lomalle/ yksin, poikaystävän, ystävän, äidin tai isän kanssa ulos...

Eli siis, olen ollut täällä aps9-osastolla jo hyvän aikaa. Lääkitystäni (Leponex) on nostettu 300 mg, ja vanha lääkitykseni (Seroquel Prolong sekä Opamox) on purettu pois lääkityslistaltani. Vieroitusoireet Seroquel Prolongista olivat kamalia; säpsähtelin epileptistyyppisesti ja päässä heitti huimaten

Osastolla olen tehnyt sudokuja, kun eräs mukava hoitaja tulosti minulle niitä netistä monta A4-paperillista :) . Sen lisäksi olen katsellut telkkaria, lukenut Aamulehteä, pelannut Skip Boa hoitajan ja potilaan kanssa sekä piirtänyt piirustuslehtiööni :D. Olen myös nukkunut välillä päiväunia ja muutama kaveri on käynyt mua katsomassa täällä.  Poikaystäväni on tulossa tänään kolmelta. Se on mukavaa.

Eniten haluaisin kyllä lomalle/kotiin täältä..Mutta lääkärin mukaan lomatoive ensiviikonopuksi on vähän "turha"...Kuulemma vointini ei salli lomalle päästöä. Yritin saada myös vapaakävelyt, mutta kuulemma tärkein tavoite on pitää minut hengissä, joten lomatoive on vähän kaukainen haave...

Vihata itseäni

Tuo musta pilvi pääni ympärillä kuvaa ikäänkuin ajatuksiani, jotka haluavat tappaa minut itseni. Samaan aikaan pelkään kuolemaa. Ristiriitaista, eikö?

Haluan kotiin

Olen kyllästynyt olemaan sairaalassa. Anoin lomaa täältä viikonlopuksi, mutta läheiseni epäilevät, että olenko lomailukuntoinen tai myöntääkö lääkäri minulle lomaa. Toivotaan parasta :) ! Olen siirtynyt nyt ns. akuuttiosastolta kuntoutusosastolle, mutta silti pakkohoitopäätös on yhäkin voimassa.

Voi kun pääsisin jo pois... Saisin nähdä kavereita tai etenkin poikaystävääni milloin vaan ja missä haluan. Saisin vaikka kävellä pitkin kaupungin katuja, ostaa jotain kaupoista tai käydä kirjastossa. Näkisin perhettäni useammin ja voisin ulkoiluttaa kahta rakasta koiraani.

Psykoottinen

"Potilaalla diagnosoitu skitsoaffektiivinen häiriö sekä pakko-oireinen häiriö."

"Tällä hetkellä potilaalla psykoottistasoista oireilua."

"Ajatukset käskevät vahingoittamaan häntä itseään."

"Tunnetta siitä, että oma persoonallisuus on vaihtunut toisen persoonallisuuteen ja ulkoapäin ajatuksia laitetaan päähän."

"Ulkona yrittänyt heittäytyä auton alle sekä yrittänyt osastolla hirttäytyä."

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tunnen jatkuvasti kuulemma epärealistista syyllisyyttä, nimittäin minusta tuntuu, että olen syyllistynyt vakaviin rikoksiin. Tuntuu, että minun kuuluu rankaista itseäni teoistani, vaikka kaikki (psykiatri, psykiatrinen sairaanhoitaja, psykologi, äiti, ystävät jne..) sanovat, että en ole tehnyt mitään... En usko. Ainut oikea kohtalo minulle on kuolema. 

Tuntuu, että joku ylempi voima laittaa syyllistäviä ajatuksia päähäni, eivätkä kaikki ajatukset ole omiani (eikä niiden kuulukkaan olla..) sillä ansaitsen tuntea syyllisyyttä ja joku ylempi voima tietää sen. Se ei lopeta, ennen kuin kuolen.

Toisaalta en haluaisi rangaistusta, vaikka minun kuuluukin kärsiä sellainen, sillä saisin ansioni mukaan. En huvikseni yritä tappaa itseäni yms. Luulen kuitenkin, että en elä välttämättä kovinkaan kauan. Kosto ylemmältä voimalta, tukehdun kohta johonkin ruokaan esimerkiksi.

Tuntuu, että elän jossain omassa maailmassani, jonka olemassaolon tajuan vain itse. Muut eivät ole siitä tietoisia. Se maailma oikeuttaa syyllisyyteni, eikä tämän maailman ihmiset tiedä oikeasti syyllisyydestäni mitään. 

Menin juttelemaan tänään hoitajalle noista ajatuksistani ties kuinka monennen kerran, kun minua ahdisti syyllisyyteni... Hoitaja sanoi, että ne ovat psykoosia ja saan jättää ne omaan arvoonsa, heittää pois. Minäkö psykoosissa, en uskoisi.. Toisaalta, onhan diagnoosinani skitsoaffektiivinen häiriö...

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minut asetettiin 30.3.2016 tarkkailuun ja tänään 1.4.2016 minut otettiin pakkohoitoon lomakkeella M3 HOITOONMÄÄRÄÄMISPÄÄTÖS. Olisin halunnut pois sairaalasta, mutta lääkäri ei siihen suostunut. Olen kuulemma psykoottinen ja vaaraksi itselleni. Lääkäri määräsi myös, että olen viikonlopun yli "sisähoidossa", eli en pääse ulos edes hoitajan kanssa. Tunnen siispä "koppiahdistusta". Minulle aloitettiin myös uusi lääke: Leponex. Maanantaina alkaa myös ylläpitosähköhoito ja vaihdan saman päivän iltapäivästä osastoa :). Toivotaan, että noilla kaikilla olisi positiivinen vaikutus tällä hetkellä aika hankalaan vointiini :/ .

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Miksi minä sairastuin? Olin hyvä koulussa, kirjoitin LLLEEMC-rivistön ja päätin lukioni keskiarvolla 9,3. Olen hyvästä perheestä ja harrastin 10 vuotta sellonsoittoa ja lauloin kuorossa. Minulla oli/on myös tarpeeksi hyviä ystäviä. 

Sairauteni tosin hiipi ylleni jo lukioiässä, mutta psykoottisista harhaluuloista huolimatta suoriuduin lukiosta mallikkaasti. Vasta lukion jälkeen tuli romahdus. Kohta 21-vuotta täyttävän nuoren naisen kuuluisi parhaillaan olla opiskelija yliopistossa/ ammattikorkeassa ja asua omillaan. Ainakin minun olisi kuulunut täyttää nuo kriteerit, olinhan aina ollut "menestyjä". Päinvastoin; olen ollut vuoden sisään 7 kertaa sairaalassa sekä niiden jaksojen välissä päiväsairaalassa, ja viimeinen yli 2,5 kuukautta kestävä sairaalareissu muuttui lopulta pakkohoidoksi suljetulla.. En ole hyödyksi yhteiskunnalle, vaan lusmuilen pää pipinä Kelan sairauspäivärahalla. MIKSI juuri minä?

Sähköhoito on auttanut!

Ihan todella; itsetuhoisuuteni, masentuneisuuteni ja psykoottiset ajatukseni ovat kadonneet! Minusta kuulemma huomaa valtavan muutoksen aikaisempaan :). Olen iloisempi ja parempituulisempi verrattuna entiseen. Jaksan nyt jopa ajatella tulevaisuutta. Olen hakenut yo-pohjaiseen lähihoitajakouluun ja mietin myös, että hakisin opiskelemaan kuvataidekasvatusta, sillä rakastan piirtämistä :). Lähihoitajakoulu taas sopisi minulle siksi, että saisin toipua sairaudestani rauhassa opiskellen tutulla paikkakunnalla, minun ei tarvitsisi lukea pääsykokeisiin/muuttaa omilleni enkä menettäisi paikkaani ensikertalaiskiintiössä kun myöhemmin aion hakea lääketieteelliseen :).

Pääsen kotiin sairaalasta torstaina 31.3. hoitoneuvottelun jälkeen :) ja aloitan samalla taas hoitojakson päiväsairaalassa. On kivaa päästä sinne tuttuun ympäristöön, jossa on myös tutut hoitajat :D ja tutut rutiinit/päivärytmi.

Skitsoaffektiivinen häiriö

Sain uuden diagnoosin, jännää. Mielestäni diagnoosi on minulle melkoisen osuva; mielialavaihtelujaksojen lisäksi minulla on ollut psykoottisia oireita, kuten esimerkiksi luulin syyllistyneeni murhan yritykseen ja luulin myös, että persoonallisuus voi vaihtua katsekontaktissa :D ... Näin murhan yrityksestä merkkejä kaikkialla, kuten lehtien otsikoissa ja keskusteluissa eri ihmisten kanssa. Ajattelin myös, että jokin "ylempi voima" yrittää kostaa minulle "murhan yrityksen" ja olin harhaluuloni vallassa ihan poissa tolaltani... Luulin esimerkiksi, että se "voima" yrittää saada lentokoneen tippumaan alas tai saada minut jäämään auton alle tai saada minut tukehtumaan ruokaani. En uskaltanut kertoa (harha)luuloistani kenellekään, sillä luulin, että minut pistetään oitis vankilaan "murhan yrityksestä". Olin siis psyykkisesti melkoisen kovilla hirmuisen kauan aikaa.

Sinnittelin sairauden vallassa koko lukioajan. Hoitavat tahot ja muut ihmiset luulivat minulla olevan pelkän pakko-oireisen häiriön, koska en kertonut psykoottisista oireistani/mielialanvaihtelujaksoistani kenellekään. Siihen pakko-oireiseen häiriöön kokeiltiin sitten kun olin päässyt ylioppilaaksi, paroksetiini-lääkitystä. Paroksetiini kuuluu SSRI-lääkkeiden ryhmään, jota ei saisi missään nimessä kokeilla kaksisuuntaista/skitsoaffektiivista häiriötä sairastaville. Se laukaisi minulla vähintäänkin hypomanian sekä akatisian, ja jouduin sairaalaan. Sairaalassa minulle aloitettiin onneksi myös hypomaniaan tehoava antipsykoottinen lääkehoito ja psykoosioireenikin alkoivat talttua samalla.

Keväällä tajusin psykoosioireideni epärealistisuuden ja epäjärkevyyden keskusteltuani yhden samanlaisia kokemuksia kokeneen ihmisen kanssa päiväsairaalassa, jonne minut oli pistetty sairaalareissuni jälkeen. Parantumiseni alkoi sairaalareissusta ja jatkui päiväsairaalassa. Nyt olen kylläkin taas sairaalassa skitsoaffektiivisen häiriön masennusjakson takia..Minulla oli (epärealistisia) syyllisyydentunteita, jotka kyllä nyt jo hahmotan epärealistisiksi. Sähköhoito on auttanut siihen sekä häivyttänyt masennuksen pois :) ! Aloitekykyni on parantunut huomattavasti ja itsetuhoisuutenikin on kadonnut :D ! Huimaa!