Väsymys.

Aloitin uuden lääkkeen syömisen n. puolitoista viikkoa sitten ja sivuvaikutuksena on hirveä väsymys. Alun sivuvaikutukset kestävät arviolta ehkä kolmekin viikkoa ja se aika pitää sitten vain sinnitellä unen ja valveen rajamailla... Eilen nukuin päiväunia 5 tuntia ja siltikin sain yöllä unta. Ja tänään heräsin, olin vähän aikaa virkeä ja väsymys-ahdistus hyökkäsi sitten taas kimppuuni. Pitäisi jaksaa, mutta minua väsyttää. Koko ajan.

Mutta lääke on auttanut jo ihan hyvin. EI PAKKOAJATUKSIA/ PAKKO-OIREITA, jeeeeeeee :D!

Minua mietityttää ensi syksyn "hoitokuviot". Missä ja miten mielenterveyttäni hoidetaan, jos muutan eri paikkakunnalle opiskelemaan (hain opiskelemaan biokemiaa Ouluun ja lääketiedettä Kuopioon)? Onko Oulussa tai Kuopiossa hirveät jonot kaikkiin mielenterveyspalveluihin? Saako vastaanottoaikoja esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle tarpeeksi usein? Onko hoitohenkilökunta sielläkin mukavaa (joo, hassu kysymys :D ) ?

Tämmöisiä ajatuksia minulla tänään.

Totuus pakkoajatuksista.

Ne olivat psykoottisia ajatuksia. Antipsykoottinen lääkehoito tepsii, vie ajatukset pois. Ja minä olen iloisen huojentunut, ei enää syyllisyyttä. Samalla tuntuu hämmentävältä, olenko tosissani kärsinyt vuosien ajan enemmän tai vähemmän psykoottisesta tilasta?

Eniten hämmentää se, että olen ollut toimintakykyinen. Olen pärjännyt lukio-opinnoissa, kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, en eristäytynyt kotiin. Onnistuin piilottamaan psykoottiset oireet kaikilta, jopa itseltäni. Ei kukaan olisi osannut arvata. En minäkään, elin siinä hirviömäisessä maailmassa ihan kokonaan ja luulin, että harhaluuloni ovat totta.

Toki siinä rinnalla kulki/kulkee myös pahaksi päässyt OCD. Psykoottiset ajatukset tulivat ikäänkuin pakonomaisesti mieleeni ja hallitsin niitä pakko-oireiden kautta. Esimerkiksi, jos liikennevalo ei vaihtunut vihreäksi 3 sekunnin aikana, se oli varma merkki siitä, että olin syyllinen.
(Olen kertonut muista pakko-oireistani aiemmissa blogipostauksissa, sieltä niitä voi lukea, jos kiinnostaa.)

Romahdus tuli joulukuussa. Silloin en enää kestänyt ja lähes ainoastaan itkin kotona lohduttomana viikon ajan. Meinasin lähteä poliisiasemalle "ilmiantamaan itseni", kerroin siitä äidilleni, ja tämä piti sitä lähinnä outona vitsinä. Kuvittelin, että muut vain huijaavat, ettenkö muka olisi syyllinen. Siihen viikkoon tiivistyi kaikki ahdistus, toivottomuus ja muu ikävä, mitä olin koskaan kokenutkaan.

Sitten minua yritettiin auttaa. Auttavat tahot tosin luulivat, että kärsin "vain" pahoiksi menneistä OCD:n oireista, sillä en uskaltanut kertoa heille totuutta syyllisyyden kokemuksestani. Luulin nimittäin, että minut pistetään siltä seisomalta vankilaan.

Minulla aloitettiin SSRI-lääkitys, joka ei sopinut minulle sitten ollenkaan. Nukuin kahden viikon päivät lopen uupuneena kotona ja aloin kärsiä entistä voimakkaimmista itsetuhoisista ajatuksista. Suunnittelin hautajaiseni ja kirjoitin jäähyväiskirjeen. Onneksi havahduin ja tajusin, että tuo ei ole normaalia. Lopetin lääkitykseni salaa. Muutaman päivän päästä en enää sitten nukkunutkaan ja kävin muutenkin ylikierroksilla. Minut lähetettiin psykiatriselle osastolle maniaepäilyn vuoksi. Ja tästä tämä tarina jatkuukin blogipostausten merkeissä.. Olin sairaalassa lähes koko helmikuun. Se oli rankkaa aikaa, mutta toisaalta kovin opettavaista...

OIREITANI:

Epärealistinen syyllisyys (: luulin syyllistyneeni murhan yritykseen), havaitsin "merkkejä"  ympäristöstä (muiden ihmisten puheet, iltapäivälehtien otsikot, hälytysajoneuvot, tapahtumat kirjoissa/novelleissa, keskustelupalstojen jutut jne...), pelkäsin toisinaan, että joku (ylempi voima) rankaisee "pahoista teoista" ja tahtoo minulle pahaa, luulin joutuvani vankilaan ja pelkäsin, että joku ilmiantaa minut poliiseille (kerran rupesin itkemään hysteerisesti nähdessäni pillit päällä ajaneen poliisiauton), koin että persoonallisuus vaihtuu jos katsoo toista silmiin/haistaa toisen ihmisen tuoksun.......

Nyt onneksi kaikki on hyvin ja nuo kaikki oireet kuulostavat lähinnä absurdeilta. Tajusin menneen tilani realistisesti vasta vähän aikaa sitten. En olisi aikaisemmin voinut uskoa, että minä olen elänyt psykoottisessa tilassa. Mutta mennyt pitää vain hyväksyä.

Luopua

On olemassa ihmisiä, jotka ovat verrattavissa voikukkiin. Voikukkaihmiset muuttuvat. Voikukkaihmiset ovat aluksi itsestäänselvän värikkäitä ja elinvoimaisia, mutta pian tulee aika, jolloin he joutuvat luopumaan. Tuuli repii heistä haaleat palaset vähitellen tai puuskissa ilmaan, eikä samaan entiseen ole paluuta.
Mutta uusia keväitä tulee taas.

(En tiedä, sattuuko voikukkia, mutta minulle luopuminen teki kipeää..)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä hetkellä minua väsyttää. Uuteen lääkkeeseen sopeutuminen sivuoireineen vie aikaa. Taas.

ystävyys

Sinulla

arpi kädessä,

mekkosi reiät linnunmuotoisia.

Olet kertonut,

                                                                              jotkut asiat vain hukkuivat tuuleen.

                                                                                                         Väitit menneesi rikki.

Ei niillä asioilla väliä,

haluan pitää kiinni pelkästään Sinusta.

Sinä taas,

piirsit itsesi epäröimättä luokseni sairaalaan vaikeina aikoina,

kuvitit minut sinnikkäästi vierellesi vielä silloinkin, kun olin toipumassa.

Milloin silmäsi kaikuivat huolesta,

milloin ne hehkuivat naurusta yhdessä omien silmieni kanssa.

Ystävä rakas,

olet ihanan keskeneräinen viiva.

Kiitos.

Ajatuksia sairastumisesta.

Puhuin itselleni totuuden.

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

runo

Omakuva

Hänellä on

                  suu, silmät, kädet, jalat, hiukset, 

                      kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                           mutta sitä ei kukaan huomaa,

                                                                sillä hän ei vajoa asvalttiin.

Rauhallista.

Pääsin sairaalasta pois vähän yli kuukausi sitten, helmikuun lopulla. Kaikki on niin hyvin nyt kuin voi olla tässä tilanteessa. En ole enää maaninen/hypomaaninen ja saan riittävästi tukea toipumiseen tästä kaikesta. Ja arvatkaa mikä on paras asia? Lääke, jota syön nyt, on vienyt pakko-oireet ja ajatukset miltei kokonaan pois! Tuntuu, kuin harteiltani olisi viety 20 kilon paino pois! Oloni on hyvin keveä verrattuna loppusyksyn (ja sitä edeltävien vuosien) helvettiin.

Vielä vähän aikaa sitten oli vaikeaa. Mielialat eivät meinanneet pysyä tasapainossa sairastetun hypomanian/manian jälkeen. Ne poukkoilivat ylös-alas hallitsemattomasti ja aiheuttivat päivystysreissunkin eräänä harmaana kevätpäivänä. Olin viiltänyt käteeni tikkejä vaatineen haavan. Nyt siitä on jäljellä erittäin ruma arpi. Arpi harmittaa minua, mutta toisaalta en ole itselleni vihainen siitä, sillä en ollut haavan tekohetkellä oikein oma itseni. Olin mielialaheittelyn uhri ja samalla sekaisin uudesta lääkkeestä.
Lääkkeeseen sopeutuminenkin vei siis aikansa monine mutkineen. Osastolla olin syönyt kauheasti erilaisia lääkkeitä, mutta kotiinpääsyn jälkeen minun piti alkaa syödä minulle täysin uutta mielialaan vaikuttavaa lääkettä, Risperidonia. Illalla otettuani lääkkeen, heräsin aamulla kuuden aikoihin kauhean nopeaan sydämentykytykseen. Pulssini oli levossa yli 120. Siitähän sitten seurasi taas päivystysreissu. Mukaan sieltä sain kehotuksen käyttää Propral-lääkettä ehkäisemään kyseisen antipsykootin aiheuttamia sydänoireita. Propralin säännöllinen käyttö aiheutti minulle jatkuvaa huimausta ensimmäiset kaksi viikkoa. Olin sen aikaa kuin mummo köpötellen hitaasti kaikkialla, jotten vain kaatuisi.

Nyt toipumiseni jatkuu päiväsairaalassa ja siten, että yritän elää hitaasti päivän kerrallaan. Aion lukea pääsykokeisiin voimieni mukaan, mutta en rasita itseäni liikaa ja lykkää sillä tavoin mieleni toipumista. Hypomanian/manian sekä vakavaksi päässeen OCD:n sairastaminen on ollut valtava stressi ja rasitustila aivoille. Ne tarvitsevat nyt lepoa. Väsyn hiukan tavallista helpommin ja keskittymiskykyni ei vielä ole entisenlaisensa. Mutta pikkuhiljaa ja toiveikkaasti eteenpäin vain! Kesän loputtua minun pitäisi olla kuulemma toipunut ihan täysin.
:)