Pakko-oireisen päivä

Herään aamulla. Sitten NE ajatukset tulevat mieleeni, pyörittelen erästä (tarpeetonta) muistoa ajatuksissani, en pääse siitä irti. Syön aamupalaa osastolla, katseeni tuijottaa tarjottimella olevaa ruoka-annosta ja mieleni pyörittää SITÄ muistoa yltä ja alta, ei jätä minua rauhaan. Potilastoverit sanovat minua hiljaiseksi; no ei ihmekään kun pakkoajatukset ovat vallanneet kaikki ajatukseni, en pysty keskittymään muuhun.


Aamupäivällä menen aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Uni on pelastus; vapaudun pakkoajatuksista ja niitä seuraavasta syyllisyydentunnosta. Yhdeksältä hoitaja tulee kysymään, että osallistunko aamuryhmään. Kieltäydyn ja haluan palata takaisin unen autuuteen. Nukun sitten vielä vähän alle tunnin ja nousen ylös. Heti kun herään, pakkoajatukset taas "hyökkäävät" ja ne kieltävät minua ajattelemasta muuta kuin sitä "muistoa", jonka olen jo pyöritellyt yltä ja alta äärettömän monta kertaa. En ansaitsisi siitä koituvaa huonoa oloa tai syyllisyyttä. Kun taas pakkoajatukseni sanovat, että ansaitsen sen. Minun on PAKKO ajatella sitä, varmuuden vuoksi. Että menivätkö asiat niin kuin muistan.


Ajattelen koko ajan sitä muistoa, en jaksaisi eikä muiden mielestä tarvitsisikaan. Lähden 2 hoitajan ja muutaman potilaan kanssa kävelylle, lasken portaita aina kolmeen ja sen jälkeen askeleita aina kolmen sarjassa. On sanomattakin selvää, että seuranani on myöskin ne uuvuttavat pakkoajatukset. En pääse niistä irti. Kävelen porukassa polkua, joka kiertelee järvenrannassa. Kehoni on läsnä tilanteessa, mutta mieleni ovat vallanneet pakkoajatukseni ja valtava pakko-oireinen syyllisyys. En jaksa.


Kävelylenkin jälkeen osastolla syödään lounasta. Menen sen jälkeen istumaan tietokoneen ääreen ja selailen nettiä.Tunnen syyllisyyttä nähdessäni lööpit, jotka kertovat murhaajista. Pakko-oireet voivat joskus olla näinkin järjettömiä ja jopa psykoottisia. En nimittäin ole murhaaja. Yllätys yllätys.. Pakkoajatukset päässäni villiintyvät kuitenkin lööpeistä, eivätkä usko järjen ääntä. Olen täysin ajatuksieni armoilla, jotka käskevät minun satuttavan itseäni rangaistukseksi SIITÄ muistosta. Kukaan ei kuitenkaan tuomitse minua MUISTON tapahtumista, joten turha minun on itse rangaista itseäni. Silti mieleni käy pakko-oireisesti MUISTOA läpi yhä uudelleen, ettei mitään jäisi muistamatta. Siihen ei mikään järkipuhe näytä tepsivän.


Iltapäivästä menen uudestaan kävelylle, kierrän koko sairaala-alueen ympäri 2 kertaa. Pakko-ajatukseni eivät hellitä. En jaksa enää.


Lenkin jälkeen kävelen sairaalahuoneeseeni, lasken kolmeen askeleideni tahdissa. Viimeisenä mainittu pakko-oire on kuitenkin melko harmiton.


Lenkin jälkeen syön päivällistä ja menen takaisin koneelle. Haluan olla yksin, koska voin uppoutua kenenkään häiritsemättä pakko-oireiseen ajatusmaailmaan. Minun on pakko, vaikka en todellakaan haluaisi omistaa aikaa pakko-oireiselle häiriölle. Mutta samalla mieleni sanoo, että ansaitsen kaiken sen.


Nyt on ilta. Olen elänyt koko raskaan ja vaikean päiväni omistettuna pakko-oireille ja pakkoajatuksille. Ne eivät luovuta. Odotan iltalääkkeiden ottamisaikaa klo 19.30. Lääkkeiden ottamisesta kuluu noin tunti ja sitten tunnen oloni niin väsyneeksi, että voin mennä nukkumaan. Ihana uni tulee ja vie pakkoajatukseni mennessään.


Ehkä tästä tekstistä tulee ilmi, kuinka raskas pakko-oireinen häiriö voi olla. Minulla se on vieläpä vaikea-asteisena.


En jaksaisi enää, mutta minun täytyy.

runoja

Lentoon!
Sinä kuvittelet minut.
Kasvatat minulle siivet
ja silmät,
joilla voin nähdä kaiken.

Yliannostus,
silloin ihan sekaisin.
Anteeksi,
silmäsi kyyneleissä.
Muistoja.

Haluaisin muistaa.
Mieleni kuitenkin suojelee minua,
muistamiselta.
Vierihoito, sähköhoito.

Unelmia ja haaveita

Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka käytännössä tarkoittaa skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoitusta. Tämä painava diagnoosi on raskasta kantaa, mutta päivä päivältä tulee yhä helpommaksi. Ainakin niin toivon. Monet samasta sairaudesta kärsivät ovat erilaisilla eläkkeillä eivätkä koskaan tule palaamaan takaisin työ- tai opiskeluelämään. Lähipiirini uskoo minulle käyvän samoin. Se näkyy heidän puheissa ja eleissä, kun minä kerron unelmistani esimerkiksi opiskelujen suhteen. Lääkärikin on ilmiselvästi samoilla linjoilla.

Unelmani on joskus päästä lääkikseen. Se olisi kuulemma liian stressaavaa minulle-- sekä koulutus että työelämä sitten kun valmistuu. Kuulemma kaikkiin kouluihin, jotka minua kiinnostavat (lääkis, bioteknologia), hakeminenkin on muka liian stressaavaa. Kuitenkin minä tiedän itseäni koskevat asiat parhaiten. Ei ole muiden asia päättää mitä teen "isona". Minusta tuntuu, että olen läheisteni mielestä se mielenterveysongelmainen, joka antaa sairautensa vallata koko loppuelämäänsä joko luonnolliseen kuolemaan tai itsemurhaan saakka.

Kun saan vain sairauteni tasapainoon, olen samalla viivalla "normaalien" ihmisten kanssa. Eikä kukaan sitä estä. Saan tavoitella unelmieni kuin ihan kuka tahansakin ilman mielisairauden antamaa "leimaa".

Vaikka sanoinkin, että lähipiirini ei suhtaudu kannustavasti unelmini tavoitteluun, rakastan heitä silti paljon <3 

En tajua

Miksi tervettä minua pidetään osastolla?? Vien vaan turhaa jonkun enemmän apua tarvitsevan paikan..

No on se kuitenkin positiivista, kun asiani kerran ovat niin hyvin, että tunnen osastohoidon tarpeettomaksi :)

En vaan tiedä, ovatko hoitajat ja lääkäri samaa mieltä kanssani.

Zombie

Kuljen kumarassa huonoryhtisenä suu auki ja kuolaa valuen. Painoni luhistaa minua kasaan, olen lihonut puolenvuoden aikana 20 kiloa. Tuijotan silmät lasittuneina eteenpäin hymyttömänä.

Sellainen olen. Lääkkeillä tehty zombieksi.

Toisaalta, elämäni on nyt aika mukavaa kaikesta huolimatta.

Apua

En ole se, miksikä te minua luulette.
Iloinen.

Huudan apua,
naamioni tukehduttaa minut.

Ainoa syy

Ainoat syyt, joiden takia elän, ovat äitiini (sekä perheeseeni) ja poikaystävääni kohtaan tuntemani rakkaus. Muuten en jaksaisi. Tuntuu toivottomalta.