Eli olen nyt ollut poissa kuukauden sairaalasta :) . Niin, mitä minun pitikään kirjoittaa... Täällä uudessa kodissani kaikki on mennyt hyvin, varsinkin kun alkaa tottua kaikkiin rutiineihin ja puuhiin, joita täällä kyllä löytyy.
Olen varsin mutkattomasti tänään ja eilen ja milloin vain "sairas". Se tarkoittaa, että olen hyväksynyt nykyään täysin sen, että kuulun kategoriaan "mielisairas". Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö, ja entäs sitten? No asun palveluasunnossa, käyn säännöllisesti lääkärissä ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, jaan lääkkeet dosettiin joka keskiviikko, nielen sen 7 pilleriä iltaisin ja 3 aamuisin, sekä saan määräaikaista sairaseläkettä enkä opiskele missään. Nuo kaikki ovat minulle tänä päivänä täysin itsestäänselvyyksiä ja olen "tottunut" siihen.
Tietysti haluaisin tulevaisuudessa opiskelemaan, mutta en tiedä, onko sen aika ensi vuonna vai sitä seuraavana. Aion kuitenkin tänä talvena jo lukea pääsykokeisiin :).
tiistai 13. joulukuuta 2016
keskiviikko 23. marraskuuta 2016
Runo
Parantua.
Sanoinkuvaamattoman laaja käsite.
Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.
Se on vaikeaa, mutta en aio luovuttaa.
Olen melkein tappanut itseni,
vaarallinen itselleni.
Rakastaa kuitenkin,
niin suunnattoman paljon,
vaikka olenkin yksi iso virhe.
Iso hali minulle itseltäni.
Odotin.
Odotin.
Aina vain odotin.
Milloin pääsen pois sairaalasta?
Viimein sekin päivä koitti. :)
Sanoinkuvaamattoman laaja käsite.
Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.
Se on vaikeaa, mutta en aio luovuttaa.
Olen melkein tappanut itseni,
vaarallinen itselleni.
Rakastaa kuitenkin,
niin suunnattoman paljon,
vaikka olenkin yksi iso virhe.
Iso hali minulle itseltäni.
Odotin.
Odotin.
Aina vain odotin.
Milloin pääsen pois sairaalasta?
Viimein sekin päivä koitti. :)
lauantai 5. marraskuuta 2016
POIS SAIRAALASTA!!
Eli asia on näin miten otsikko kertoo :) !!! Olen niin iloinen. Tulihan sairaalassa oltua melkein vuosi, mutta nyt tulevana tiistaina kaikki on ohi! Pääsen muuttamaan ns. "tukiasuntoon", mutta en täällä viitsi paljastaa sen varsinaista nimeä. Odotan innolla!
Viime päivät ovat olleet täynnä puuhaa :) Tätäkö se normaali sairaalan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Olihan sairaalassa ne hyvätkin puolensa, mm yhteisöllisyys ja mukavat hoitajat ja erilaiset ryhmät. Mutta mikään ei voita sairaalan ulkopuolista elämää!
Viime päivät ovat olleet täynnä puuhaa :) Tätäkö se normaali sairaalan ulkopuolinen elämä tarkoittaa? Olihan sairaalassa ne hyvätkin puolensa, mm yhteisöllisyys ja mukavat hoitajat ja erilaiset ryhmät. Mutta mikään ei voita sairaalan ulkopuolista elämää!
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Asiaa lihavuudesta
Aika usein huomaa erityisesti mielenterveysblogeissa, että siellä ihannoidaan "romanttisen" ja "dramaattisen" laihaa vartaloa. Mutta totuushan on ihan erilainen; todellisuudessa useimpiin psyykkisiin sairauksiin käytettävät lääkkeet lihottavat. Ainakin ne lisäävät ruokahalua.
Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..
Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."
Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.
Minä olen lihonut yhdeksän kuukauden aikana lähemmäs 20 kg. Se on aiheuttanut minulle vähän itsetunto-ongelmia. Lihominen johtuu juurikin mitä erilaisimmista psyykenlääkkeistä, joita minulle on kokeiltu viimeisen vuoden aikana. Tärkeämpää onhan se tietysti hoitaa vakava mielisairaus kuntoon, mutta ainakin minua harmittaa mielisairauden ohella myös painonnousu..
Sellaisen ikävän huomion olen tehnyt, että tosi monet ihmiset huomauttelevat minulle painonnousustani suorasti tai sitten epäsuorasti.
"Oletko sä raskaana??", "Olisit nätimpi laihana.", "Sitten kun sä pääset sairaalasta pois, niin sitten voit aloittaa laihduttamisen." "Eihän tää sun vanha takkis mahdu sulle enää, mutta sitten kun laihdut, niin se taas sopii sulle." "Oon mäkin tullut lihavammaksi."
Se ei tunnu kivalta ja alkaa jo lievästi sanottuna ärsyttää. Onko niillä kenties hyvää tarkoittavilla ihmisillä tahallinen tarkoitus tuhota itsetuntoni täysin??? Pitäisivät mölyt mahassaan. Tämä on minun kehoni ja keskityn nyt ainakin ensimmäisenä vakavasta mielisairaudesta paranemiseen, enkä mielelläni kuuntelisi "hyväntahtoisia" loukkauksia. Laihduttamisen voin aloittaa sitten, kun katson voimani riittävän siihen; olkoon se huomenna tai monen kuukauden päästä. Ja sen päätöksen teen itseni takia enkä kenenkään huomauttelijan "läski"-mielipiteiden takia.
torstai 13. lokakuuta 2016
Kuulumisia :)
Mitä minulle nyt kuuluu?
Haaveilen, haaveita ei saa unohtaa. Haaveilen sairaalasta kotiin pääsystä, tulevaisuuden opiskelupaikasta (johon ajattelin pyrkiä; se tulee olemaan kyllä vaikeaa, mutta en luovuta). Haaveilen lapsuuden aikaisen sekä lukiosta tuttujen rakkaiden ystävieni näkemisestä :) ..
Vähän aikaa sitten halusin vielä kuolla, mutta nyt haluan ELÄÄ. Elää normaalin nuoren naisen elämää, sitten kun pääsen pois sairaalasta. Kukaan ei voi lannistaa minun haaveitani.
Olen vieläkin osastolla. Täällä päivät kuluvat pääsääntöisesti hitaasti, mutta joitakin poikkeuksiakin on. Eilen esimerkiksi kävimme katsomassa hienoa taidenäyttelyä taidemuseossa :). Se oli kivaa. Osastolla tykkäämme myös pelata erilaisia lautapelejä, kuten Aliasta tai Trivial Pursuitia. Itse myös pidän piirtämisestä ja piirränkin täällä melko ahkerasti. Osastolla on myös lisäksi erilaisia ryhmiä, kuten kuvataide- toiminta- ja musiikkiterapia ryhmät sekä ulkoiluryhmä. Ja joka maanantai, keskiviikko ja lauantai on saunailta. Minulta tänään poistettiin ulkoilurajoitukset; olen tarpeeksi hyväkuntoinen ulkoilemaan yksin sairaala-alueella :) ! Lomaakin sain lauantaista maanantaihin!
Pakko-oireeni ja pakkoajatukset ovat kuitenkin lisääntyneet räjähdysmäisesti ja se uuvuttaa minut ihan loppuun. Kukaan "terve" ei voi ymmärtää minun pakko-oireista mieltäni ja elämääni. Mutta sentään psykoosioireet ovat nyt vähemmällä. Onneksi.
Haaveilen, haaveita ei saa unohtaa. Haaveilen sairaalasta kotiin pääsystä, tulevaisuuden opiskelupaikasta (johon ajattelin pyrkiä; se tulee olemaan kyllä vaikeaa, mutta en luovuta). Haaveilen lapsuuden aikaisen sekä lukiosta tuttujen rakkaiden ystävieni näkemisestä :) ..
Vähän aikaa sitten halusin vielä kuolla, mutta nyt haluan ELÄÄ. Elää normaalin nuoren naisen elämää, sitten kun pääsen pois sairaalasta. Kukaan ei voi lannistaa minun haaveitani.
Olen vieläkin osastolla. Täällä päivät kuluvat pääsääntöisesti hitaasti, mutta joitakin poikkeuksiakin on. Eilen esimerkiksi kävimme katsomassa hienoa taidenäyttelyä taidemuseossa :). Se oli kivaa. Osastolla tykkäämme myös pelata erilaisia lautapelejä, kuten Aliasta tai Trivial Pursuitia. Itse myös pidän piirtämisestä ja piirränkin täällä melko ahkerasti. Osastolla on myös lisäksi erilaisia ryhmiä, kuten kuvataide- toiminta- ja musiikkiterapia ryhmät sekä ulkoiluryhmä. Ja joka maanantai, keskiviikko ja lauantai on saunailta. Minulta tänään poistettiin ulkoilurajoitukset; olen tarpeeksi hyväkuntoinen ulkoilemaan yksin sairaala-alueella :) ! Lomaakin sain lauantaista maanantaihin!
Pakko-oireeni ja pakkoajatukset ovat kuitenkin lisääntyneet räjähdysmäisesti ja se uuvuttaa minut ihan loppuun. Kukaan "terve" ei voi ymmärtää minun pakko-oireista mieltäni ja elämääni. Mutta sentään psykoosioireet ovat nyt vähemmällä. Onneksi.
keskiviikko 17. elokuuta 2016
Pakko-oireisen päivä
Herään aamulla. Sitten NE ajatukset tulevat mieleeni, pyörittelen erästä (tarpeetonta) muistoa ajatuksissani, en pääse siitä irti. Syön aamupalaa osastolla, katseeni tuijottaa tarjottimella olevaa ruoka-annosta ja mieleni pyörittää SITÄ muistoa yltä ja alta, ei jätä minua rauhaan. Potilastoverit sanovat minua hiljaiseksi; no ei ihmekään kun pakkoajatukset ovat vallanneet kaikki ajatukseni, en pysty keskittymään muuhun.
Aamupäivällä menen aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Uni on pelastus; vapaudun pakkoajatuksista ja niitä seuraavasta syyllisyydentunnosta. Yhdeksältä hoitaja tulee kysymään, että osallistunko aamuryhmään. Kieltäydyn ja haluan palata takaisin unen autuuteen. Nukun sitten vielä vähän alle tunnin ja nousen ylös. Heti kun herään, pakkoajatukset taas "hyökkäävät" ja ne kieltävät minua ajattelemasta muuta kuin sitä "muistoa", jonka olen jo pyöritellyt yltä ja alta äärettömän monta kertaa. En ansaitsisi siitä koituvaa huonoa oloa tai syyllisyyttä. Kun taas pakkoajatukseni sanovat, että ansaitsen sen. Minun on PAKKO ajatella sitä, varmuuden vuoksi. Että menivätkö asiat niin kuin muistan.
Ajattelen koko ajan sitä muistoa, en jaksaisi eikä muiden mielestä tarvitsisikaan. Lähden 2 hoitajan ja muutaman potilaan kanssa kävelylle, lasken portaita aina kolmeen ja sen jälkeen askeleita aina kolmen sarjassa. On sanomattakin selvää, että seuranani on myöskin ne uuvuttavat pakkoajatukset. En pääse niistä irti. Kävelen porukassa polkua, joka kiertelee järvenrannassa. Kehoni on läsnä tilanteessa, mutta mieleni ovat vallanneet pakkoajatukseni ja valtava pakko-oireinen syyllisyys. En jaksa.
Kävelylenkin jälkeen osastolla syödään lounasta. Menen sen jälkeen istumaan tietokoneen ääreen ja selailen nettiä.Tunnen syyllisyyttä nähdessäni lööpit, jotka kertovat murhaajista. Pakko-oireet voivat joskus olla näinkin järjettömiä ja jopa psykoottisia. En nimittäin ole murhaaja. Yllätys yllätys.. Pakkoajatukset päässäni villiintyvät kuitenkin lööpeistä, eivätkä usko järjen ääntä. Olen täysin ajatuksieni armoilla, jotka käskevät minun satuttavan itseäni rangaistukseksi SIITÄ muistosta. Kukaan ei kuitenkaan tuomitse minua MUISTON tapahtumista, joten turha minun on itse rangaista itseäni. Silti mieleni käy pakko-oireisesti MUISTOA läpi yhä uudelleen, ettei mitään jäisi muistamatta. Siihen ei mikään järkipuhe näytä tepsivän.
Iltapäivästä menen uudestaan kävelylle, kierrän koko sairaala-alueen ympäri 2 kertaa. Pakko-ajatukseni eivät hellitä. En jaksa enää.
Lenkin jälkeen kävelen sairaalahuoneeseeni, lasken kolmeen askeleideni tahdissa. Viimeisenä mainittu pakko-oire on kuitenkin melko harmiton.
Lenkin jälkeen syön päivällistä ja menen takaisin koneelle. Haluan olla yksin, koska voin uppoutua kenenkään häiritsemättä pakko-oireiseen ajatusmaailmaan. Minun on pakko, vaikka en todellakaan haluaisi omistaa aikaa pakko-oireiselle häiriölle. Mutta samalla mieleni sanoo, että ansaitsen kaiken sen.
Nyt on ilta. Olen elänyt koko raskaan ja vaikean päiväni omistettuna pakko-oireille ja pakkoajatuksille. Ne eivät luovuta. Odotan iltalääkkeiden ottamisaikaa klo 19.30. Lääkkeiden ottamisesta kuluu noin tunti ja sitten tunnen oloni niin väsyneeksi, että voin mennä nukkumaan. Ihana uni tulee ja vie pakkoajatukseni mennessään.
Ehkä tästä tekstistä tulee ilmi, kuinka raskas pakko-oireinen häiriö voi olla. Minulla se on vieläpä vaikea-asteisena.
En jaksaisi enää, mutta minun täytyy.
Aamupäivällä menen aamupalan jälkeen takaisin nukkumaan. Uni on pelastus; vapaudun pakkoajatuksista ja niitä seuraavasta syyllisyydentunnosta. Yhdeksältä hoitaja tulee kysymään, että osallistunko aamuryhmään. Kieltäydyn ja haluan palata takaisin unen autuuteen. Nukun sitten vielä vähän alle tunnin ja nousen ylös. Heti kun herään, pakkoajatukset taas "hyökkäävät" ja ne kieltävät minua ajattelemasta muuta kuin sitä "muistoa", jonka olen jo pyöritellyt yltä ja alta äärettömän monta kertaa. En ansaitsisi siitä koituvaa huonoa oloa tai syyllisyyttä. Kun taas pakkoajatukseni sanovat, että ansaitsen sen. Minun on PAKKO ajatella sitä, varmuuden vuoksi. Että menivätkö asiat niin kuin muistan.
Ajattelen koko ajan sitä muistoa, en jaksaisi eikä muiden mielestä tarvitsisikaan. Lähden 2 hoitajan ja muutaman potilaan kanssa kävelylle, lasken portaita aina kolmeen ja sen jälkeen askeleita aina kolmen sarjassa. On sanomattakin selvää, että seuranani on myöskin ne uuvuttavat pakkoajatukset. En pääse niistä irti. Kävelen porukassa polkua, joka kiertelee järvenrannassa. Kehoni on läsnä tilanteessa, mutta mieleni ovat vallanneet pakkoajatukseni ja valtava pakko-oireinen syyllisyys. En jaksa.
Kävelylenkin jälkeen osastolla syödään lounasta. Menen sen jälkeen istumaan tietokoneen ääreen ja selailen nettiä.Tunnen syyllisyyttä nähdessäni lööpit, jotka kertovat murhaajista. Pakko-oireet voivat joskus olla näinkin järjettömiä ja jopa psykoottisia. En nimittäin ole murhaaja. Yllätys yllätys.. Pakkoajatukset päässäni villiintyvät kuitenkin lööpeistä, eivätkä usko järjen ääntä. Olen täysin ajatuksieni armoilla, jotka käskevät minun satuttavan itseäni rangaistukseksi SIITÄ muistosta. Kukaan ei kuitenkaan tuomitse minua MUISTON tapahtumista, joten turha minun on itse rangaista itseäni. Silti mieleni käy pakko-oireisesti MUISTOA läpi yhä uudelleen, ettei mitään jäisi muistamatta. Siihen ei mikään järkipuhe näytä tepsivän.
Iltapäivästä menen uudestaan kävelylle, kierrän koko sairaala-alueen ympäri 2 kertaa. Pakko-ajatukseni eivät hellitä. En jaksa enää.
Lenkin jälkeen kävelen sairaalahuoneeseeni, lasken kolmeen askeleideni tahdissa. Viimeisenä mainittu pakko-oire on kuitenkin melko harmiton.
Lenkin jälkeen syön päivällistä ja menen takaisin koneelle. Haluan olla yksin, koska voin uppoutua kenenkään häiritsemättä pakko-oireiseen ajatusmaailmaan. Minun on pakko, vaikka en todellakaan haluaisi omistaa aikaa pakko-oireiselle häiriölle. Mutta samalla mieleni sanoo, että ansaitsen kaiken sen.
Nyt on ilta. Olen elänyt koko raskaan ja vaikean päiväni omistettuna pakko-oireille ja pakkoajatuksille. Ne eivät luovuta. Odotan iltalääkkeiden ottamisaikaa klo 19.30. Lääkkeiden ottamisesta kuluu noin tunti ja sitten tunnen oloni niin väsyneeksi, että voin mennä nukkumaan. Ihana uni tulee ja vie pakkoajatukseni mennessään.
Ehkä tästä tekstistä tulee ilmi, kuinka raskas pakko-oireinen häiriö voi olla. Minulla se on vieläpä vaikea-asteisena.
En jaksaisi enää, mutta minun täytyy.
tiistai 16. elokuuta 2016
runoja
Lentoon!
Sinä kuvittelet minut.
Kasvatat minulle siivet
ja silmät,
joilla voin nähdä kaiken.
Yliannostus,
silloin ihan sekaisin.
Anteeksi,
silmäsi kyyneleissä.
Muistoja.
Haluaisin muistaa.
Mieleni kuitenkin suojelee minua,
muistamiselta.
Vierihoito, sähköhoito.
Sinä kuvittelet minut.
Kasvatat minulle siivet
ja silmät,
joilla voin nähdä kaiken.
Yliannostus,
silloin ihan sekaisin.
Anteeksi,
silmäsi kyyneleissä.
Muistoja.
Haluaisin muistaa.
Mieleni kuitenkin suojelee minua,
muistamiselta.
Vierihoito, sähköhoito.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)