Luopua

On olemassa ihmisiä, jotka ovat verrattavissa voikukkiin. Voikukkaihmiset muuttuvat. Voikukkaihmiset ovat aluksi itsestäänselvän värikkäitä ja elinvoimaisia, mutta pian tulee aika, jolloin he joutuvat luopumaan. Tuuli repii heistä haaleat palaset vähitellen tai puuskissa ilmaan, eikä samaan entiseen ole paluuta.
Mutta uusia keväitä tulee taas.

(En tiedä, sattuuko voikukkia, mutta minulle luopuminen teki kipeää..)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tällä hetkellä minua väsyttää. Uuteen lääkkeeseen sopeutuminen sivuoireineen vie aikaa. Taas.

ystävyys

Sinulla

arpi kädessä,

mekkosi reiät linnunmuotoisia.

Olet kertonut,

                                                                              jotkut asiat vain hukkuivat tuuleen.

                                                                                                         Väitit menneesi rikki.

Ei niillä asioilla väliä,

haluan pitää kiinni pelkästään Sinusta.

Sinä taas,

piirsit itsesi epäröimättä luokseni sairaalaan vaikeina aikoina,

kuvitit minut sinnikkäästi vierellesi vielä silloinkin, kun olin toipumassa.

Milloin silmäsi kaikuivat huolesta,

milloin ne hehkuivat naurusta yhdessä omien silmieni kanssa.

Ystävä rakas,

olet ihanan keskeneräinen viiva.

Kiitos.

Ajatuksia sairastumisesta.

Puhuin itselleni totuuden.

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

runo

Omakuva

Hänellä on

                  suu, silmät, kädet, jalat, hiukset, 

                      kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                           mutta sitä ei kukaan huomaa,

                                                                sillä hän ei vajoa asvalttiin.

Rauhallista.

Pääsin sairaalasta pois vähän yli kuukausi sitten, helmikuun lopulla. Kaikki on niin hyvin nyt kuin voi olla tässä tilanteessa. En ole enää maaninen/hypomaaninen ja saan riittävästi tukea toipumiseen tästä kaikesta. Ja arvatkaa mikä on paras asia? Lääke, jota syön nyt, on vienyt pakko-oireet ja ajatukset miltei kokonaan pois! Tuntuu, kuin harteiltani olisi viety 20 kilon paino pois! Oloni on hyvin keveä verrattuna loppusyksyn (ja sitä edeltävien vuosien) helvettiin.

Vielä vähän aikaa sitten oli vaikeaa. Mielialat eivät meinanneet pysyä tasapainossa sairastetun hypomanian/manian jälkeen. Ne poukkoilivat ylös-alas hallitsemattomasti ja aiheuttivat päivystysreissunkin eräänä harmaana kevätpäivänä. Olin viiltänyt käteeni tikkejä vaatineen haavan. Nyt siitä on jäljellä erittäin ruma arpi. Arpi harmittaa minua, mutta toisaalta en ole itselleni vihainen siitä, sillä en ollut haavan tekohetkellä oikein oma itseni. Olin mielialaheittelyn uhri ja samalla sekaisin uudesta lääkkeestä.
Lääkkeeseen sopeutuminenkin vei siis aikansa monine mutkineen. Osastolla olin syönyt kauheasti erilaisia lääkkeitä, mutta kotiinpääsyn jälkeen minun piti alkaa syödä minulle täysin uutta mielialaan vaikuttavaa lääkettä, Risperidonia. Illalla otettuani lääkkeen, heräsin aamulla kuuden aikoihin kauhean nopeaan sydämentykytykseen. Pulssini oli levossa yli 120. Siitähän sitten seurasi taas päivystysreissu. Mukaan sieltä sain kehotuksen käyttää Propral-lääkettä ehkäisemään kyseisen antipsykootin aiheuttamia sydänoireita. Propralin säännöllinen käyttö aiheutti minulle jatkuvaa huimausta ensimmäiset kaksi viikkoa. Olin sen aikaa kuin mummo köpötellen hitaasti kaikkialla, jotten vain kaatuisi.

Nyt toipumiseni jatkuu päiväsairaalassa ja siten, että yritän elää hitaasti päivän kerrallaan. Aion lukea pääsykokeisiin voimieni mukaan, mutta en rasita itseäni liikaa ja lykkää sillä tavoin mieleni toipumista. Hypomanian/manian sekä vakavaksi päässeen OCD:n sairastaminen on ollut valtava stressi ja rasitustila aivoille. Ne tarvitsevat nyt lepoa. Väsyn hiukan tavallista helpommin ja keskittymiskykyni ei vielä ole entisenlaisensa. Mutta pikkuhiljaa ja toiveikkaasti eteenpäin vain! Kesän loputtua minun pitäisi olla kuulemma toipunut ihan täysin.
:)

Epävarmuus

Pääsin sairaalasta viikonloppulomalle. Miten identiteettini voikin olla niin hukassa? Tunnen keinuvani sairauden ja terveyden välimaastossa. En ole oikein kumpaakaan. Mutta tarvitseeko edes olla? Jos todella ajattelen, minulle riittää tieto, että (hypo?)maniani on mennyt pois. Olen kaiken lisäksi väsynyt. En tiedä, johtuuko se osastostressistä, mielialantasaajalääkkeestä, alhaisesta verenpaineesta vai alhaisesta hemoglobiinista. Olen yksi iso epävarmuus.
Entä miten tulevaisuus? Jaksanko opiskella tänä talvena lääketieteellisen pääsykokeisiin? Jaksan, ainakin yritän. Antakaa joku minulle voimaa!
Entä OCD? Väistyykö se taka-alalle, jos minulle on mahdollisesti puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö? Nyt valitsisin pahan OCD:n ilman jälkimmäisen laukaisseita lääkkeitä. Kaikkea sitä ihminen kokeilee ilman tietoisuutta pahoista seurauksista.
Entä minä? Kuka oikein olen?

Kun mieli sairastuu pahasti

Sairaalassa:

Ikkunoissa ei ole kaltereita.
Joku käyttää huulipunaa
                                 ja väittää olevansa prinsessa Diana.
Joidenkin silmät ovat lasia.
Minä ja huonetoverini olemme elossa.
Mutta tämä on hätätilanne.


Joku huutaa:"En halua elää!"
Minä olen elossa  ja silloin kannan väkisinkin hänen suuren tuskansa.
On pysähtynyt aika, portaikko ja kaiku.

Minulla itselläni on vain lääkkeen laukaisema mania.