Ajatuksia sairastumisesta.

Puhuin itselleni totuuden.

Et ole menettänyt mitään.

Sinun ei tarvitse katua mitään.

Sinä olet tullut täydemmäksi,

olet nyt jo kokonainen (mutta silti onneksi vielä niin kesken).

runo

Omakuva

Hänellä on

                  suu, silmät, kädet, jalat, hiukset, 

                      kukkakuvioinen hame, oranssi huivi ja hymyilevät poskipäät.

Hän kävelee kevätkaduilla yllään valtavan painava epävarmuus,

                                                           mutta sitä ei kukaan huomaa,

                                                                sillä hän ei vajoa asvalttiin.

Rauhallista.

Pääsin sairaalasta pois vähän yli kuukausi sitten, helmikuun lopulla. Kaikki on niin hyvin nyt kuin voi olla tässä tilanteessa. En ole enää maaninen/hypomaaninen ja saan riittävästi tukea toipumiseen tästä kaikesta. Ja arvatkaa mikä on paras asia? Lääke, jota syön nyt, on vienyt pakko-oireet ja ajatukset miltei kokonaan pois! Tuntuu, kuin harteiltani olisi viety 20 kilon paino pois! Oloni on hyvin keveä verrattuna loppusyksyn (ja sitä edeltävien vuosien) helvettiin.

Vielä vähän aikaa sitten oli vaikeaa. Mielialat eivät meinanneet pysyä tasapainossa sairastetun hypomanian/manian jälkeen. Ne poukkoilivat ylös-alas hallitsemattomasti ja aiheuttivat päivystysreissunkin eräänä harmaana kevätpäivänä. Olin viiltänyt käteeni tikkejä vaatineen haavan. Nyt siitä on jäljellä erittäin ruma arpi. Arpi harmittaa minua, mutta toisaalta en ole itselleni vihainen siitä, sillä en ollut haavan tekohetkellä oikein oma itseni. Olin mielialaheittelyn uhri ja samalla sekaisin uudesta lääkkeestä.
Lääkkeeseen sopeutuminenkin vei siis aikansa monine mutkineen. Osastolla olin syönyt kauheasti erilaisia lääkkeitä, mutta kotiinpääsyn jälkeen minun piti alkaa syödä minulle täysin uutta mielialaan vaikuttavaa lääkettä, Risperidonia. Illalla otettuani lääkkeen, heräsin aamulla kuuden aikoihin kauhean nopeaan sydämentykytykseen. Pulssini oli levossa yli 120. Siitähän sitten seurasi taas päivystysreissu. Mukaan sieltä sain kehotuksen käyttää Propral-lääkettä ehkäisemään kyseisen antipsykootin aiheuttamia sydänoireita. Propralin säännöllinen käyttö aiheutti minulle jatkuvaa huimausta ensimmäiset kaksi viikkoa. Olin sen aikaa kuin mummo köpötellen hitaasti kaikkialla, jotten vain kaatuisi.

Nyt toipumiseni jatkuu päiväsairaalassa ja siten, että yritän elää hitaasti päivän kerrallaan. Aion lukea pääsykokeisiin voimieni mukaan, mutta en rasita itseäni liikaa ja lykkää sillä tavoin mieleni toipumista. Hypomanian/manian sekä vakavaksi päässeen OCD:n sairastaminen on ollut valtava stressi ja rasitustila aivoille. Ne tarvitsevat nyt lepoa. Väsyn hiukan tavallista helpommin ja keskittymiskykyni ei vielä ole entisenlaisensa. Mutta pikkuhiljaa ja toiveikkaasti eteenpäin vain! Kesän loputtua minun pitäisi olla kuulemma toipunut ihan täysin.
:)

Epävarmuus

Pääsin sairaalasta viikonloppulomalle. Miten identiteettini voikin olla niin hukassa? Tunnen keinuvani sairauden ja terveyden välimaastossa. En ole oikein kumpaakaan. Mutta tarvitseeko edes olla? Jos todella ajattelen, minulle riittää tieto, että (hypo?)maniani on mennyt pois. Olen kaiken lisäksi väsynyt. En tiedä, johtuuko se osastostressistä, mielialantasaajalääkkeestä, alhaisesta verenpaineesta vai alhaisesta hemoglobiinista. Olen yksi iso epävarmuus.
Entä miten tulevaisuus? Jaksanko opiskella tänä talvena lääketieteellisen pääsykokeisiin? Jaksan, ainakin yritän. Antakaa joku minulle voimaa!
Entä OCD? Väistyykö se taka-alalle, jos minulle on mahdollisesti puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö? Nyt valitsisin pahan OCD:n ilman jälkimmäisen laukaisseita lääkkeitä. Kaikkea sitä ihminen kokeilee ilman tietoisuutta pahoista seurauksista.
Entä minä? Kuka oikein olen?

Kun mieli sairastuu pahasti

Sairaalassa:

Ikkunoissa ei ole kaltereita.
Joku käyttää huulipunaa
                                 ja väittää olevansa prinsessa Diana.
Joidenkin silmät ovat lasia.
Minä ja huonetoverini olemme elossa.
Mutta tämä on hätätilanne.


Joku huutaa:"En halua elää!"
Minä olen elossa  ja silloin kannan väkisinkin hänen suuren tuskansa.
On pysähtynyt aika, portaikko ja kaiku.

Minulla itselläni on vain lääkkeen laukaisema mania.

Sain lääkkeet.

Odotan sitä hetkeä, kun ne viimein alkavat tehota. OCD on kiero tauti. Nukuin tänään 6 tunnin päiväunet ihan vain ahdistuksen poistamiseen. Nukkuessa mieli rauhoittuu. Olen kai väsynyt henkisestikin.

"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Olin ollut jo monta viikkoa kovin rasittunut sosiaalisiin tapahtumiin. Asia vaivasi minua ja jankutin itselleni koko ajan, että ystävien kanssa olemisesta kuuluu pitää. Ajattelin kuitenkin, että syy on muutoksessa, tämän hetken elämäni päänäyttelijässä. Aamulla heräsin ja mieleeni tulvi lähes välittömästi kasa pakkoajatusketjuja. Siispä sosiaalisen jaksamattomuuden ohella tänään sattui olemaan myös rankka ocd:n värittämä päivä.

Kaikki kulminoitui lopulta itkuahdistuspurkautumiseen lapsuudenystävälle, kun kävelimme keskellä valaistua keskustan katua ihmismassan seassa. Olin sitä ennen pitänyt häiriöni visusti salassa ystäviltäni, sillä en koskaan halunnut rasittaa heitä negatiivisilla asioilla. Ystäväni oli menossa tanssitunnille ja minä olin kävelemässä bussipysäkille. Kävelimme pois ihmismassasta ja pysähdyimme. Ystävä kuunteli avautumiseni ocd:n aiheuttamista hirveyksistä ja halasi minua sen jälkeen. Itkin sen jälkeen vielä vähän. Hän puhui minulle järkeä, mutta osoitti samalla suurta ymmärrystä minua kohtaan kaikin tavoin. Hän ei järkyttynyt kuullessaan ocd:stäni ja sanoikin nyt tajunneensa syyn siihen, miksi välillä "minä (=Ona) olen kuin toisessa maailmassa". Ystäväni uhrasi aikaansa ja myöhästyi pahasti tanssitunnilta. Mutta kaikkein parhaimman oivalluksen ja tunteen hän antoi minulle sanoessaan:
"Meidän pitäisi puhua tällaisista asioista enemmän."

Ystävääni kiinnosti huoleni ja hän otti minut vakavasti. Hän välittää minusta.

Saan olla oma itseni.

Kyllä tästä lähtien puhutaan varmasti! Ystäväpulmani ja sosiaalinen jaksamattomuuteni saivat kamalan päivän lopulla yllättävän ratkaisun. Juuri tätä varten ystävät ovat. Ystävien kanssa jaetaan ilot ja myös surut. Niin kliseistä, mutta silti niin totta. Olen ollut kuin pinnallinen kuori, joka on ollut hyvin etäinen ja kylmä. Olen nauranut pinnallisesti ja en ole hymyillyt silmillä, sillä en ole koskaan tuonut rehellisesti ilmi surujani. (Pakko-oireisen häiriön aiheuttaman) ahdistuksen, vihan ja surun koteloiminen vaati valtavasti energiaa. Teeskentely vei voimat itseltäni ja todellisen Onan pois ystäviltä. Tästä lähtien ei ole olemassa mitään erillistä OCD-Onaa, vaan on olemassa yksi ja ainoa kokonainen Ona.
Yritän tästä lähtien siis uskaltaa olla rohkea ja antaa tosiystävieni puolittaa huoleni, jos en yksin pysty niitä romahtamatta kantamaan.

Lapsuudenystäväni on minulle hyvin tärkeä ihminen.